Mariinskin palatsi
 |
Tämän artikkelin nimi saattaa olla virheellinen. Ehdotettu uusi nimi on Marian palatsi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Marian palatsi (ven. Мариинский дворец, Mariinski dvorets) on palatsimainen rakennus Pietarissa. Se on rakennettu vuosina 1839–1844, ja oli viimeinen keisarillinen palatsi, joka rakennettiin Pietariin. Uusklassista arkkitehtuuria edustavan rakennuksen suunnittelusta vastasi hoviarkkitehti Andrei Stackenschneider.[1][2]
Se oli lahja keisari Nikolai I:ltä tyttärelleen Maria Nikolajevnalle tämän avioiduttua Leuchtenbergin herttua Maximilianin kanssa vuonna 1839.[1][2] Keisarin lapsille rakennettiin Pietariin vielä kolme palatsia lisää, Nikolain palatsi, Uusi Mikaelin palatsi sekä Vladimirin palatsi.
Palatsi sijaitsee Iisakinkirkon aukiolla, jossa on Nikolai I:n ratsastajapatsas. Palatsin komeista saleista näyttävin on kupolin alla oleva kaksikerroksinen rotunda. Sen lähellä oli talvipuutarha, josta on tehty istuntosali. Palatsin kotikirkko on entistetty. Palatsissa on kokoontunut vuodesta 1994 lähtien Pietarin lakiasäätävä edustusto.[1]
Rakennushistoria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tontti Moika-joen varrella oli alunperin useitten aatelissukujen kuten Buturlinien, Urusovien ja Repninien omistuksessa. Sen jälkeen se oli kreivi, kenraali Zakar Tšernyševin (1722–1784) omistuksessa. Toisten tietojen mukaan Katariina II lahjoitti sen vuonna 1763 edellisen nuoremmalle veljelle, laivastoasioitten ylimmälle johtajalle, kreivi Ivan Tšernyševille (1726–1797). Hän rakennutti Jean-Baptiste Vallin de la Mothen suunnitteleman rakennuksen, joka valmistui vuonna 1768. Kreivi Tšernyšev lainasi kotiaan silloin tällöin pääkaupungissa vieraileville ulkomaisille arvohenkilöille, kuten Condén prinssi Louis Henrille de Bourbonille. Lopulta kreivi Grigori Tšernyšev (1762–1831) joutui luovuttamaan rakennuksen rahakamarille velkojen pantiksi vuonna 1824. Rakennus purettiin lähes alkutekijöihinsä ja sen paikalle vuonna 1828 valmistui arkkitehti Alexandr Staubertin suunnittelema rakennus.
Vuosina 1825–1839 Tšernyševin palatsissa, kuten se silloin tunnettiin, toimi Nikolain ratsuväkiopisto (Николаевское кавалерийское училище), jossa Mihail Lermontovin tiedetään opiskelleen vuosina 1832-1834. Samassa koulussa sen uudessa osoitteessa opiskeli vuosina 1887-1892 myös C. G. E. Mannerheim. Keisari Nikolai I päätti jo vuonna 1838 rakennuttaa palatsin tyttärelleen ja suunnitelmat tilattiin hoviarkkitehti Andrei Stackenschneiderilta.
Palatsi purettiin vuonna 1839, ja materiaaleja käytettiin uudelleen Marian palatsin rakentamisessa. Tonttia laajennettiin ostamalla Novij pereulokin puolelta kolme tonttia lisää. Rakennustyöt aloitettiin heinäkuussa 1839 ja sisustustyöt saatiin valmiiksi loppuvuodesta 1844. Rakennus luovutettiin tarkastuskomitealle 25. tammikuuta 1845.
Palatsissa asui suuriruhtinatar Maria Nikolajevna ja hänen puolisonsa Leuctenbergin herttua Maximilian perheineen ja heidän jälkeensä heidän kolme poikaansa kunnes suurten velkojen vuoksi valtion rahakamari lunasti palatsin vuonna 1884[2] 3 miljoonalla ruplalla.
1800-luvun lopusta lähtien Marian palatsi oli Talvipalatsin ja Taurian palatsin ohella ollut yksi kolmesta Pietarin "poliittisesta" palatsista. Ennen vallankumousta siellä pidettiin valtakunnanneuvoston istuntoja ja se toimi väliaikaisen hallituksen istuntopaikkana vuonna 1917.[1][2]
Ilja Repinin Venäläisen taiteen museon kokelmissa oleva maalaus "Valtakunnanneuvoston seremoniallinen istunto 7. toukokuuta 1901" vuodelta 1904 on sijoitettu kaksikerroksiseen rotunda-saliin.[2]
Arkkitehtuuri
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hankkeen pääarkkitehti Andrei Stackenschneider suunnitteli päärakennuksen, jonka lisäsi suunniteltiin joukko huoltorakennuksia: kamariherran asunto, tallit, pesula, useita vajoja ja keittiöitä. Selviytyäkseen tällaisesta työmäärästä arkkitehti rekrytoi avustajia. Stackenschneider palkkasi usein nuoria Taideakatemiasta valmistuneita ja uskoi heille tärkeitä tehtäviä. Ainoa ehto, jonka hänen esimiehensä asettivat hänelle, oli ottaa jokaiselta heistä kirjallinen sitoumus "ei kuulu salaseuroihin", mikä heijasteli vielä vuoden 1825 dekabristikapinaa. Piirustusosastoa johti arkkitehti August Lange, hänen vanhempi assistenttinsa oli arkkitehti Vladimir Schreiber ja kiviseppämestarina sveitsiläissyntyinen Leone Adamini. Pavel Karmine ja Ivan Kozlianinov avustivat huoltorakennusten suunnittelemisessa.
Palatsin punertavanruskea julkisivu on taidokkaasti rustikoitu eli muovailtu muistuttamaan harkotusta ja siinä on perinteiseen uusklassiseen tyyliin korinttilaisen järjestelmän pylväitä. Suunnittelu on kuitenkin saanut inspiraationsa 1600-luvun ranskalaisesta barokkityylistä. Muut eklektiset vaikutteet näkyvät uusrenessanssityylisessä ulkokoristelussa ja sisustuksessa, jossa jokainen huone on suunniteltu eri historialliseen kertaustyyliin.[1]
Tontin epäsäännöllisen muodon vuoksi palatsi sai hieman epäsymmetrisen ääriviivan. Edestäpäin katsottuna oikea siipi on lyhyempi kuin vasen ja sijaitsee pienessä kulmassa aukioon nähden, koska se kulkee Voznesenski prospektin suuntaisesti. Pääjulkisivua rytmittävät kolme risaliittia eli rakennusta jakavaa rakenneosaa, joita on vasemmalla ja oikealla puolellakorostettu päätykolmioilla. Keskiosa tulee hieman eteenpäin ja sitä täydentää attika eli ullakko-osa, jossa on suuret voluutta koristeet.[2]
Julkisivun muotoilu on eklektinen, siinä yhdistyvät sekä klassismille tyypillinen pystylinja että barokkielementit pienissä veistoksellisissa muodoissa. Kaikki koristeveistokset on tehnyt Dresdenin taideakatemiasta valmistunut Joseph Karl Gottlieb Hermann. Marian palatsissa arkkitehti Stackenschneider käytti suunnitelmissaan julkisivun koristeluun ensimmäisen kerroksen tasolla italialaisen renessanssin palatseille tyypillistä fasetointia eli rustikoinnilla, jota ei aiemmin oltu käytetty Venäjällä.
Sisätilojen asettelu suunniteltiin siten, että taloustilat olivat sivukatujen Voznesenski prospektin ja Novy Pereulokin puolella. Asuintilat sijoittuivat sisemmälle rakennusta hiljaisten sisäpihojen puolelle. Ensimmäistä kertaa Venäjälllä Stackenschneider suunnitteli salisarjan, joka kulki rakennuksen syvyyssuunnassa eikä pääjulkisivun suuntaisesti. Suuriruhtinattaren ja herttuan kaksi yksityishuoneitten huoneistoja yhdisti keskuskäytäväjärjestelmä.
Mielenkiintoinen sisustusyksityiskohta on rakennuksen länsiosan päädyssä sijaitseva ramppi, jolla ei tuolloin ollut vastineita Venäjällä. Nikolai I pyysi nimenomaan sen rakentamista Maria Nikolajevnalle, jolla oli kipuja jalkojen nivelissä eikä hän pysynyt astumaan portaita. Valurautainen kierreramppi "portaat ilman portaita" päällystettiin asfaltilla ja aidattiin mahonkipäällysteisellä valurautakaiteella. Ovaalinmuotoisen rampin kuilussa oli lasikatto.[3]
Rakennuksen lämmittämiseksi asennettiin 1830-luvulla Venäjällä kehitelty Ammosov kuumailmauuni järjestelmä, vesi- ja viemärijärjestelmä sekä ilmanvaihtojärjestelmää suunniteltiin.
.jpg)
1850-luvulla rakennettiin talvipuutarha ja Nikolaos Ihmeidentekijälle pyhitetty palatsikirkko. Kaksikerroksiseen talvipuutarhaan asennettiin suihkulähde, jonka muoto lainattiin Batšisarain palatsista. Höyrylämmityksen ansiosta puutarha pysyi lämpimänä ympäri vuoden, siellä kasvoi palmuja ja eksoottisia kasveja ja riippuvissa häkeissä oli trooppisia lintuja.
Herttua Maximilian ja suuriruhtinatar Maria olivat suuria taiteen asiantuntijoita ja suosijoita. He keräsivät Marian palatsiin kokoelman, jota Théophile Gautier kutsui "yhdeksi aikansa parhaista yksityiskokoelmista".[4] Herttua toi mukanaan suvulleen kuuluneesta Münchenin galleriasta osan maalauksista, joihin kuului töitä Giovanni Bellininiltä, Pietro Peruginolta, Agnolo Bronzinolta, Rafaelilta, Lorenzo Lottolta, Jan Steeniltä, Hans Memlingiltä, Antoon van Dyckiltä, Diego Velázquezilta ja Bartolomé Murillolta. Kokoelmaa täydennettiin venäläisten taiteilijoiden Ivan Aivazovskin, Karl Brjullovin, Carl Timoleon von Neffin sekä muiden taiteilijoiden maalauksilla. Kirjasto sisälsi yli 50 000 nidettä, joista monet olivat aiemmin kuuluneet Maximilianin isälle Eugène de Beauharnaisille. Lisäksi herttua oli kiinnostunut numismatiikasta ja geologiasta, ja hänen raha- ja mineraalikokoelmiaan säilytettiin myös Marian palatsissa.[5]
Sisustus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisustuksen, jossa jokainen huone sai yksilöllisen uusrenessanssi, uusbarokki tai uusklassismi tyylin, toteuttivat perspektiivimaalari Fjodor Klages (1814–1900), arkkitehti ja piirtäjä Alexander Kolman (1812–1869), Alexander Katin, tanskalainen kuvanveistäjä David Jensen (1816–1902), italialainen koristemaalari Antonio Vigi (1764–1844) ja Johann Drollinger sekä stukko kuvanveistäjät Timofei Diliov, I. Jaišnikov ja I. Kosolapov. Kalusteet valmistivat huonekalupuuseppämestarit Vasili Bobkov ja Nikolai Tarasov. Pääarkkitehti Stackenschneider suunnitteli monia yksityiskohtia itse, hänen tekemänsä luonnos pääportaikon kuparikynttelikölle on säilynyt. Materiaaleina käytettiiin vain korkealuokkaisia puu- ja kivilajeja kustannuksissa säästelemättä.
Päävestibyyli oli koristeltu vaaleanpunaisesta tweed-marmorista tehdyillä pylväillä, lattiat päällystettiin saksalaisilla Mettlach-keramiikkalaatoilla ja katon ristiholveihin maalattiin arabeski koristekuvioita. Huoneessa oli myös siperialaisesta vihreästä marmorista valmistettu takka. Eteisaulan takana oli suureen portaikkoon johtava sali, jonka kattoon oli maalattu kullattu koriste, jossa oli omistajien monogrammit. Aulan ja portaiden friisissä kulki korkokuva, kopio Bertel Thorvaldsenin teoksesta vuosina 1811-1812 Quirinalen palatsiin Roomassa. Siitä tehdyn valoksen ja muotin osti ja toi Pietariin Joseph German. Suuren vastaanottohuoneen keskellä seisoi Antonio Canovan vuonna 1814 marmorista tekemä veistos "Kolme sulotarta", jonka herttua Maximilianin isä Eugène de Beauharnais oli hankkinut Roomasta.
Rotunda, joka oli palatsin keskeinen elementti, sijaitsi vastaanottosalin takana. Pyöreäksi suunnitellun lähes 17 metriä korkeaa huonetta ympäröi kaksikerroksinen valkoisten marmoripylväskäytävien kehä ja sitä peitti kupoli, jossa oli valoa antava lanterniini. Katto koristeltiin stukkolla ja kultauksella, ja ensimmäisen kerroksen yläpuolelle asennettiin lyyraa pitelevät kullatut aarnikotkafiguurit. Muita sisustuselementtejä olivat monímutkaisesti kuvioitu upote- eli intarsiakoristeinen parketti sekä ruusupuiset ovet, joissa oli helmiäis- ja norsunluu-upotuksia.
Rotundan takana oli Pompeji-sali, jonka koristeluun Stackenschneider sai inspiraationsa Etelä-Italian matkaltaan Vesuviukselle sekä Vatikaanin palatsin maalauksista. Johann Drollinger työskenteli maalattujen medaljonkien parissa. Antiikin freskojen hengessä tehtyinä ne sisälsivät kohtauksia venäläisen kirjallisuuden klassikoiden Aleksandr Puškinin, Gavrila Deržavinin ja Vasili Žukovskin runoista. Pompeji-salin galleriaosa oli sisustettu samalla tyylillä: sen seinät ja katto oli koristeltu arabeskeilla, ja sitä valaisivat aarnikotkahahmoilla koristetut pronssiset kynttiläkruunut.
Konsertti- eli tanssiaissali oli sisustettu hillitysti, sileissä seinäpaneeleissa oli vain meanderi- eli juokseva koira koristereunus. Aulassa oli marmoritakka, joka oli koristettu karyatideilla, mutta muu sisustus ei kilpaillut Antonio Vigin friisimaalauksen kanssa, joka oli huoneen pääkoriste-elementti. Fresko sisälsi antiikin tarujen kohtauksia Mars-jumalasta ja Venus-jumalattaresta. Tämä fresko oli hänen viimeinen työnsä eikä hän ehtinyt lunastaa palkkiotaan ennen kuolemaansa.
Muutostyöt 1890-luku - 1906
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1880-luvulla palatsi alkoi toimia valtioneuvoston sijaintipaikkana. 1890-luvulla se kunnostettiin ja rakennettiin osittain uudelleen arkkitehti Ludwig Petersonin johdolla. Tanssiaissali annettiin Ministerineuvoston käyttöön. Suuri soikea ruokasali ja ovaali salonki muutettiin työhuoneiksi ja herttuan kirjasto muutettiin suuriruhtinattaren vastaanottotilaksi. Palatsi sähköistettiin vuonna 1893. Vuosina 1906-1908 arkkitehti Léon Benois'n johdolla lisättiin erillinen rakennus Suurta konventtitaloa varten, ilmastointi- ja lämmitysjärjestelmä sekä lähes koko katto uusittiin ja talvipuutarha suihkulähteineen purettiin.[6]
1900-luku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rakennus toimi asuntolana, hostellina sekä toipilaskotina 1920- ja 1930-luvulta aina vuoteen 1944 asti. Tämän jälkeen rakennuksessa tehtiin ensimmäisiä entistystöitä, jotta sisustus ei vaurioituisi lisää. Vuodesta 1945 lähtien palatsissa toimi Leningradin kaupunginvaltuusto ja Leningradin kaupungin toimeenpaneva komitea. Vuonna 1947 entinen valkoinen sali suunniteltiin uudelleen heidän tarpeidensa mukaan, ja Antonio Vigin friisien eteen ripustettiin Vladimir Serovin maalauksia. 1960- ja 1970-luvuilla palatsissa tehtiin ensimmäinen kokonaisvaltainen entisöinti, jonka aikana kunnostettiin Pompeiji gallerian maalaukset sekä punaisen ja valkoisen salin sisätilat. 1990-luvulla kunnostettiin ja osittain entistettiin Nikolaos Ihmeidentekijän kotikirkko, jonka paikalle oli rakennettu vuonna 1929 elokuvateatteri, jolloin maalaukset oli peitetty ylimaalaamalla ja ikonostaasi purettu.
2000-luvun kunnostystyöt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]2010-luvulla tehtiin sarja entistämistöitä, joiden aikana kunnostettiin suuri ruokasali, sininen salonki, Pompeiji-salin gallerian ovet ja parkettilattia. Vuonna 2015 tehtiin uudelleen Grigori Gagarinin maalaukset palatsin kotikirkkoon.[7]
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Kaurinkoski, Kaarina: ”Marian palatsi”, Pietarin palatsit, s. 71–73. Moreeni, 2011 (2. painos). ISBN 978-952-254-053-9
- ↑ a b c d e f Dorošinskaja, L. & Krutšina-Bogdanov, V. : Leningrad ja sen esikaupungit, matkaopas: Keskusaukio, Kansanedustajien Leningradin kaupunkineuvoston toimeenpaneva komitea (ent. Marian palatsi), Urheilukirjallisuuden ja matkaoppaiden toimitus, Progress 1980. s. 166
- ↑ Zuev, Grigori I.: Свадебный подарок Великой Княгине Марии Николаевне // Течет река Мойка [Häälahja suuriruhtinatar Maria Nikolajevnalle. Teoksessa: Moika-joki virtaa.] Serednjakov, V. N. (toim.). Centerpoligraf, 2013. ISBN 978-5-227-04586-7. Teoksen verkkoversio (venäjäksi)
- ↑ Snazina, Valeria Borisovna: MARIINSKY PALACE. A VIEW FROM THE PAST (BASED ON THE ALBUM OF THEOPHILE GAUTHIER "ARTISTIC TREASURES OF ANCIENT AND NEW RUSSIA. PALACE OF GRAND DUCHESS MARIA NIKOLAEVNA") Burganov House. Cultural Space. Museum of Classical and Contemporary Art "Burganov Center", 2010. No. 2 . Ss, 148-158. 2010. ISSN: 2071-6818e ISSN: 2618-7965.
- ↑ Kiritšenko, Jevgenia, I.: Президент Императорской Академии художеств герцог Максимилиан Лейхтенбергский. [Keisarillisen taideakatemian puheenjohtaja, Leuchtenbergin herttua Maximilian.] Art of Eurasia, 2017. Issue 4 (7). (venäjäksi) doi: 10.25712/ASTU.2518-7767.2017.04.002 (englanniksi)
- ↑ Benois, L. : Новый зал Генеральной ассамблеи Государственного совета в Мариинском дворце. [Valtioneuvoston yleiskokouksen uusi sali Mariinskin palatsissa.] R. Golike ja A., Vilborg, 1908. Ss. 14, 17 (venäjäksi)
- ↑ Ivanov, A. L.: Nikolaos ihmetyöntekijän kotikirkko Marian palatsissa. Kadonneen maalauksen uudelleen luomisen historiasta. Julkaisussa: Kulttuuriperinnön säilyttäminen. Tutkimus ja restaurointi. Proceedings of the II Int. Conf. within the Framework of the V International Cultural Forum / koonnut Bobrov, Juri G. Pietari 2018. Ss. 85-91 (venäjäksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mariinskin palatsi Wikimedia Commonsissa
