Lordi Dunmoren sota

Lordi Dunmoren sota
Osa intiaanisotia
Päivämäärä: 1774 Paikka: Ohiojoen laakso Lopputulos: Siirtokunnan voitto
Osapuolet
shawneet mingot	Ison-Britannian siirtomaat
Komentajat
Cornstalk Logan	lordi Dunmore Andre Lewis Angus McDonald William Crawford
Vahvuudet
Noin 700–800 soturia.	Noin 1300 miliisiä (Pohjoinen divisioona noin 1100 miliisiä (eteläinen divisioona)

Lordi Dunmoren sota oli intiaanisota, joka käytiin vuonna 1774 Ison-Britannian siirtomaa-armeijan ja Ohiojoen laakson (laajempi kuin nykyinen Ohion osavaltio) intiaanien välillä. Brittejä johti Virginian kuvernööri lordi Dunmore ja intiaaneja shawnee-päällikkö Cornstalk sekä mingo-päällikkö Logan. Sota päättyi intiaanien aloitteesta solmittuun Camp Charlotten rauhaan.

Taustat

Kuninkaallinen julistus

Lordi Dunmore.

Lordi Dunmoren sodan juuret johtavat kuningas Yrjö III:n antamaan vuoden 1763 julistukseen, jossa kiellettiin siirtokuntien asukkaita muuttamasta Appalakkien länsipuolelle. Englannin tarkoitus oli taata alueen rauha ja saada turkiskauppa käyntiin intiaanien kanssa. Kuninkaan suunnitelman mukaan kauppaa käytäisiin ainoastaan hänen myöntämällään lisenssillä ja intiaanikyliin nimitetettäisiin kaupankäynnin rehellisyyttä valvovia yhdysmiehiä. Siirtokuntien kuvernöörit eivät suostuneet toimeenpanemaan kuninkaan määräyksiä, ja Englanti joutuikin vuonna 1768 palauttamaan intiaanikaupan kontrollin kuvernöörien vastuulle.

Yrjö III:n muutkaan julkilausumat eivät toteutuneet, sillä turkismetsästäjät ja uudisasukkaat ylittivät vastoin sopimusta Appalakkien vuoriston. Siirtokuntien hallitukset eivät estäneet heidän tunkeutumistaan eri heimoille luvatuille maille. Irokeesien liittokunnan kanssa hyvät suhteet solminut William Johnson yritti puolustaa intiaanien oikeuksia omiin maihinsa, mutta monet siirtokuntien vaikuttajat olivat innokkaita muuttoliikkeen kannattajia eivätkä piitanneet brittien keskushallinnon mielipiteistä. Virginian siirtokunnan kuvernööri lordi John Murray Dunmore salli siirtolaisille vapaan pääsyn läntiseen Virginiaan, joka sopimusten mukaan kuului shawneille. Nähdessään virginialaisten rikkovan aiemmin tehtyjä sopimuksia shawneet valmistautuivat ajamaan uudisasukkaat ja maanmittarit pois metsästysmailtaan.

Lordi Dunmore ei pitänyt intiaanien muodostamaa uhkaa pahimpana ongelmana, vaan keskitti huomionsa Vandalian siirtokuntaan, joka oli nimetty vandaalien jälkeläisenä pidetyn kuningatar Charlotten mukaan. Vandaliaa oltiin perustamassa nykyiseen Länsi-Virginiaan, mutta Dunmore ei halunnut uutta siirtokuntaa virginialaisille tarkoitetuille maille. Dunmoren vastalause Vandaliaa vastaan tuotti tuloksia, ja hän sai taakseen useita tukijoita.

Vihollisuudet muuttuvat väkivallaksi

Syyskuussa 1773 eränkävijä Daniel Boone johti noin 50 uudisasukasta nykyiseen Kentuckyyn perustaakseen sinne uuden siirtokunnan limittäin Vandalian kanssa. Maitaan puolustavat shawneet ja cherokeet nousivat vastarintaan ja lähettivät sotureitaan luvattomien siirtolaisten kimppuun. Yhteenotoissa Boonen vanhin poika ja viisi muuta siirtolaista surmattiin. Veritöiden raakuus järkytti uudisasukkaita pitkin rajaa, ja Boonen johtama ryhmä palasi takaisin Appalakkien itäpuolelle.

Helmikuussa 1774 Virginian läpi matkustavat kauppiaat kertoivat siirtokunnan asukkaille, että sen eteläpuolella asuvat cherokeet, creekit ja choctawit ovat aikeissa aloittaa sodan Virginiaa vastaan. Huhut saivat monet uudisasukkaat jättämään kotinsa ja majoittumaan rajaseuduille rakennettuihin sotilastukikohtiin. Myöhemmin keväällä siirtolaiset surmasivat useita intiaaneja eri yhteyksissä Ohion maaseudulla. Näissä veritöissä mingojen brittimielinen päällikkö Logan menetti koko perheensä. Hän värväsi myöhemmin sotureita mingojen ja shawneiden yhteisestä kylästä Wakatomicasta ja suoritti kostoiskun Ohion maaseudulle. Surmattujen siirtolaisten määrä oli sama kuin uudisasukkaat olivat murhanneet mingoja. Iskun jälkeen Logan kertoi siirtolaisviranomaisille, että tappaminen oli ohi. Linnoituksiinsa kerääntyneet virginialaiset kuitenkin olivat jo odottamassa lisävoimia idästä. Lordi Dunmore lähetti yli tuhat miestä Länsi-Virginiaan ajamaan intiaanit pois alueelta.

Shawneiden vaikutusvaltainen päällikkö Cornstalk, joka oli elänyt rauhassa siirtokuntien kanssa, taipui Loganin painostuksesta sodan kannalle. Cornstalk toi mukanaan satoja sotureitaan, joihin liittyi joitakin wyandoteja, ottawia, ja miameja. Delawareista suurin osa ilmoitti pysyvänsä puolueettomina. Myös irokeesit aikoivat liittyä tulevaan sotaan, mutta kuolemansairas William Johnson sai heidät luopumaan sotaliitosta shawneiden kanssa.

Point Pleasantin taistelu

Point Pleasantin ja Vandalian sijainti

Elokuussa 1774 Pennsylvaniasta kerätyt miliisivoimat tunkeutuivat Wakatomicaan ja hävittivät sen ja viisi muuta mingojen ja shawneiden kylää. Asukkaat vetäytyivät ylivoiman alta. Cornstalkin johtamat joukot koettivat karkottaa miliisit mailtaan, mutta eivät onnistuneet aikeissaan. Myös Cornstalkin yritys saada taakseen sotureita irokeesien liittokunnasta epäonnistui. Kun lordi Dunmoren lähettämät virginialaiset vapaaehtoiset saapuivat Kanawhajoen suulle Länsi-Virginiaan, Cornstalk oli jo ehtinyt kerätä taakseen lähes tuhat soturia.

Ratkaiseva taistelu käytiin 10. päivänä lokakuuta 1774 Kanawha- ja Ohiojoen yhtymäkohdassa Point Pleasantissa. Ennen taistelun alkua vihollisjoukot tulivat varhain aamuyöllä lautoilla ja kanooteilla yli Ohiojoen. Cornstalk ja Logan johtivat yhdessä intiaanien armeijaa, johon eri arvioiden mukaan kuului 700–800 soturia. Heidän suunnittelemansa yllätyshyökkäys tiheästä metsästä virginialaisten leiriin ei kuitenkaan onnistunut, sillä aikaisin aamulla riistanpyyntiin lähteneet metsästäjät havaitsivat intiaanien liikkeet. Saatuaan varoituksen lähestyvistä intiaaneista eversti Andrew Lewis luuli metsästäjien havainneen pienen shawneiden tiedustelujoukon. Sen vuoksi hän lähetti vain kaksi 150 miehen erillisosastoa intiaaneja vastaan. Hänen itsensä komentama osasto eteni avoimen maaston läpi kohti metsää, ja toinen osasto kiersi Ohiojoen rantatörmää pitkin.

Intiaanit olivat jakaantuneet pieniin ryhmiin ja käyttivät suojanaan puita ja pensaita. Monet heistä olivat aseistautuneet ranskalaisilta kauppiailta hankituilla piilukkoisilla musketeilla. Päästyään metsään eversti Lewisin osasto sai vastaansa kolme nopeasti toisiaan seuraavaa yhteislaukausta. Vaikka aseet olivat epätarkkoja, hyökkääjien laukaukset saivat Lewisin osaston hajalle. Shawneiden ja heidän liittolaistensa tärkein tehtävä oli pyrkiä estämään erillisosastojen liittyminen toisiinsa. Silminnäkijähavaintojen mukaan intiaanit taistelivat raivokkaasti ja heidän sotastrategiansa oli erinomainen. Virginialaisten värvättyjen haluttomuus totella muiden kuin omien upseerien määräyksiä vaikeutti puolustuslinjan rakentamista, ja tämän seurauksena molemmat taisteluosastot vetäytyivät. Itse taisteluun osallistui vain 300–400 virginialaista muiden vältellessä taistelua puiden suojassa.

Yhteenotto kesti auringonnoususta auringonlaskuun. Hämärän tullen intiaanit aloittivat vetäytymisen. Taistelussa kaatui tai haavoittui vakavasti 75 virginialaista, ja lievemmin haavoittuneita oli noin 140. Intiaanien menetyksistä ei ole tarkkoja lukuja, sillä he veivät suurimman osan kaatuneista ja haavoittuneista mukanaan. Joitakin maastoon haudattuja ja piilotettuja ruumiita löytyi. Joidenkin arvioiden mukaan intiaanien tappiot olivat vastapuolta suuremmat.

Taistelun jälkeen

Rauhansopimus

Cornstalkin määräyksestä hänen alaisuudessaan taistelleet soturit vetäytyivät Ohiojoen länsiosiin. Dunmoren joukot seurasivat pakolaisia yli joen, mutta suuria taisteluita ei enää syntynyt ja Cornstalk ilmaisi olevansa valmis rauhaan. Lokakuun 17. päivänä 1774 Dunmore kutsui shawneiden ja mingojen päälliköt neuvotteluun Camp Charlotteen, jossa Cornstalk suhtautui myötämielisesti sopimuksen ehtoihin. Hän oli valmis kirjoittamaan rauhansopimuksen välttääkseen turhaa verenvuodatusta. Samalla Cornstalk sitoutui luovuttamaan shawneiden sieppaamat vangit ja elämään sovussa englantilaisten kanssa. Sanojensa vakuudeksi Cornstalk luopui shawneiden metsästysoikeudesta Ohiojoen etelänpuoleisilla alueilla, ja joki tunnustettiin rajajoeksi intiaanien ja uudisasukkaiden välille. Vastineeksi Dunmore lupasi shawneille ja mingoille suojelua ja hyvää kohtelua niin hallituksen kuin virginialaistenkin taholta.

Mingot eivät hyväksyneet rauhansopimuksen ehtoja, vaan aikoivat vankien luovuttamisen sijaan paeta Isoillejärville vangit mukanaan. Heidän aikeensa tulivat kuitenkin ilmi ja yli 200 sotilasta lähetettiin heidän kyliinsä estämään pakoa. Välikohtaus muodostui aseelliseksi yhteenotoksi, mutta lopulta mingot antautuivat ja suostuivat sopimuksen ehtoihin. Rauha avasi maat uusille siirtolaisille ja maankeinottelijoille.

Siirtomaavaluuttaa Virginiasta vuodelta 1773

Rauhansopimuksen jälkeen shawneet jakaantuivat kahteen mielipiteiltään eriävään leiriin. Cornstalkin johtamat ryhmät halusivat elää rauhassa uudisasukkaiden kanssa, kun taas Blue Jacketin alaisina toimivat shawneet kannattivat edelleen sotaa Englannin siirtokuntia ja myöhemmin Yhdysvaltoja vastaan.

Lordi Dunmoren sodan lopputulokseen suuren panoksensa antoivat irokeesit ja cherokeet, jotka sodan taustalla ajoivat omia kansallisia etujaan. Irokeesit estivät vaikutusvallallaan pohjoisten heimojen liittymisen shawneihin ja cherokeet puolestaan tekivät saman etelässä.

Sota tuli maksamaan Virginialle siirtomaavaluuttana lähes 350 000 Englannin puntaa.

Lähteet

• Berleth, Richard: Bloody Mohawk. Black Dome Press, 2009. ISBN 978-1883789664 (englanniksi)
• Calloway, Colin: One Vast Winter Count. Nebraska Press, 2003. ISBN 978-0-8032-6465-6 (englanniksi)
• Calloway, Colin G: Pen and Ink Witchcraft: Treaties and Treaty Making in American Indian History. OUP, 2013. ISBN 978-0199917303 (englanniksi)
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-385-9
• Hurt, Douglas: Ohio Frontier. Indiana University Press, 1996. ISBN 978-0-253-21212-2 (englanniksi)
• Mustful, Colin: The Battle of Point Pleasant: A Critical Event at the Onset of a Revolution. Lulu, 2014. ISBN 978-1300164241 (englanniksi)
• Santoro, Nicholas: 'Atlas of the Indian Tribes of North America. iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5 (englanniksi)
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit: Intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukonjoelle. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 605) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-662-536-3
• Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. Fact on file Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)
• Williams, Glenn F.: Dunmore's War: The Last Conflict of America's Colonial Era. Westholme Publishing, 2017. ISBN 978-1594161667 (englanniksi)