Käyttäjä:Patamaski/Koiraeläimet

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Koiraeläimet
Kojootti (Canis latrans)
Kojootti (Canis latrans)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Caniformia
Heimo: Koiraeläimet
Canidae
Fischer, 1817[1]
Katso myös

  Patamaski/Koiraeläimet Wikispeciesissä
  Patamaski/Koiraeläimet Commonsissa

Harjasusi (Chrysocyon brachyurus)
Supikoira (Nyctereutes procyonoides)
Pensaskoira (Speothos venaticus)
Blanfordinkettu (Vulpes cana)

Koiraeläimet (Canidae) on petoeläinten lahkoon kuuluva nisäkäsheimo, johon kuuluu hieman yli 30 lajia. Ne ovat levinneet maapallolla laajalle ja eri lajit ovat sopeutuneet hyvin erilaisiin elinympäristöihin. Koiraeläimet ovat pääosin muita nisäkkäitä saalistavia lihansyöjiä, mutta osa lajeista on sopeutunut syömään myös muuta ravintoa. Useimmat koiraeläimet elävät ja saalistavat laumoissa. Aisteista etenkin kuulo- ja hajuaisti ovat kehittyneet erittäin herkiksi.

Suomessa elää neljä koiraeläintä, jotka ovat kettu, susi, naali ja supikoira. Supikoira ei kuulu Suomen alkuperäiseen lajistoon, vaan laji levisi 1930–1940-luvuilla Venäjän puolelta. Eteläisessä Euroopassa elää lisäksi kultasakaali eli sakaali[2].

Alla oleva luettelo perustuu Wilsonin ja Reederin Mammal Species of the World -teokseen (3. painos, 2005), jonka mukaan mukaan koiraeläinten heimossa on kaikkiaan 35 lajia 13 suvun kesken jaettuna.[3][4] Toisissa lähteissä luokittelu voi kuitenkin olla hieman erilainen. Esimerkiksi suden alalajeja koiraa, dingoa ja punasutta on aiemmin pidetty omina lajeinaan, ja naalin ja aavikkoketun on toisinaan katsottu muodostavan omat Alopex ja Fennecus -sukunsa.[5]

Näistä 35 lajista 24:ttä on kutsuttu tai kutsutaan ketuiksi 25, mutta niistä vain kaksitoista kuuluu varsinaiseen ketut-sukuun. Muut kuuluvat kuuteen muuhun sukuun. Ketut ovat hieman keskikokoista koiraa pienempiä. [6] Levinnein ja yleisin kettulaji on ylivoimaisesti punakettu 47:mine alalajeineen. Se on ollut aikaisemmin arvokas turkiseläin.[7]

Muut koiraeläimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkonäkö ja koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Punakettu lepäämässä lumella
Ketun luuranko

Kettulajien ulkonäkö ja koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ketut ovat yleensä pienempiä, kuin muut Koiraeläimet, kuten sudet, koirat ja sakaalit. Esimerkiksi suurin laji eli punakettu painaa keskimäärin 4.1-8.7kg[10] ja pienin laji eli Aavikkokettu vain 0.7-1.6kg[11]. Suomessa ketun keskipaino on hieman yli viisi kiloa.[12][13] Ketuille tyypillisiä piirteitä ovat kolmiomaiset kasvot, suipot teräväkärkiset korvat ja tuuhea häntä. Kettu on varvasastuja eli sen kävellessä vain varpaat osuvat maahan. Koiran sukuisista poiketen, ketuilla on osittain sisäänvedettävät kynnet.[14] Ketun kuonosta lähtevät n.100-110mm pitkät mustat viikset, pään muu karvoitus on huomattavasti lyhyempää.[7] Muut kettujen ominaisuudet vaihtelevat suuresti elinympäristön mukaan.

Kettulajien turkin pituus, väri ja tiheys eroavat toisistaan. Kettujen alaturkin värisävy vaihtelee helmenvalkoisesta mustavalkoiseen ja täplikkääseen. Aavikkoketuilla (ja muilla aavikolla elämään sopeutuneilla kettulajeilla kuten Vulpes macrotiksella) on suuret korvat ja lyhyt turkki, jotta keho pysyisi viileänä.[7][14] Toisaalta naalilla on pienet korvat ja paksu, eristävä turkki, jotta keho pysyisi lämpimänä.[15] Punaketuilla on sen sijaan tyypillisesti punaruskea turkki ja valkopäinen häntä.[16] Kettujen turkin koostumus vaihtelee vuodenajan mukaan. Kylminä kuukausina ketuilla on tuuheampi turkki kuin lämpiminä kuukausina. Päästäkseen eroon talviturkista, ketulla on karvanlähtöaika kerran vuodessa huhtikuun tienoilla. Karvanlähtö alkaa jaloista ylöspäin.[14] Turkin väri voi muuttua kettuyksilön ikääntyessä.[7]

Muiden koiraeläinten ulkonäkö ja koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikkiruokaisuutensa ja sopeutuvaisuutensa vuoksi punakettu on koiraeläimistä laajimmalle levinnyt.lähde?

Punakettuja esiintyy luontaisesti Euroopassa, Aasian pohjoisosissa, Pohjois-Amerikassa ja Saharan pohjoispuolisessa Afrikassa. 1800-luvulla kettu levitettiin ketunmetsästyksen takia myös Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Näillä uusilla elinalueilla se on muiden tuontieläinten tavoin aiheuttanut merkittäviä ongelmia alkuperäiselle luonnolle, mistä johtuen kettua pidetään yhtenä maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista[17]. Ketulla ei ole erityisiä vaatimuksia elinympäristönsä suhteen, vaan se tulee hyvin toimeen metsissä, pelloilla ja niityillä sekä kaupungeissa. Kaikkiruokaisuutensa ja sopeutuvaisuutensa vuoksi se on koiraeläimistä laajimmalle levinnyt.

Aavikkokettu on levinnyt laajalle alueelle Pohjois-Afrikan ja Siinain niemimaan pohjoisosien hiekka-aavikoilla ja puoliaavikoilla. Sitä tavataan ympäri Saharaa ja Sahelin alueella 14. leveysasteelle saakka. [18]

Muut koiraeläimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ketut majoittuvat yleensä toisten eläinten, kuten mäyrien, kaivamiin tai luonnon muovaamiin onkaloihin. Tarvittaessa kettu voi kaivaa pesäkolon itsekin.[13] Pesää käyttää usea kettusukupolvi perätysten. Ketulla voi olla reviirillään useita pesiä, joista yhdessä kasvatetaan poikaset ja muita käytetään esimerkiksi ruuan varastoimiseen. Pesät ja niitä yhdistävät käytävät saattavat muodostaa monimutkaisen labyrintin. Ketunpesää ympäröi usein voimakas, pistävä haju.

Ketun luontaisia vihollisia ovat pääasiassa suurpedot, varsinkin susi ja ilves. Ne pyrkivät järjestelmällisesti tappamaan reviireiltään pienemmät pedot vähentääkseen näin kilpailua saaliseläimistä.[19] Esimerkiksi Keski-Suomessa on havaittu, että kun jollekin alueelle muodostuu uusi susireviiri, kettujen ja supikoirien määrä alueella kutistuu ja vastaavasti metsäkanalinnut alkavat runsastua.[19] Nuoret ketunpennut voivat jäädä myös maa- ja merikotkan sekä huuhkajan saaliiksi. Merkittävimpiä uhkia niille ovat kuitenkin taudit, liikenne ja metsästys.

Sudet saalistavat laumoissa yhdessä lajitovereidensa kanssa. Se mahdollistaa paljon suurempien saaliden kaatamisen kuin ne yksistään pystyisivät, esimerkkinä täysikasvuinen hirvi, joka täysikasvuisena kasvaa jopa kaksi metriä korkeaksi. Jokainen lauma sisältää johtajia, hallitsevia uroksia, jotka saavat parhaan ruoan ja jotka saavat paritella naaraiden kanssa kiima-aikana.[20]

Loput koiraeläimistä, erityisesti ketut, elävät ja saalistavat joko yksin tai kumppanin kanssa. Sakaalit joita virheellisesti pidetään haaskansyöjinä, metsästävät monenlaista elävää saalista, pienistä eläimistä kuten sammakoista, hiiristä ja liskoista suurempiin gasellien ja seeprojen varsoihin. Yleensä pienemmät koiraeläimet syövät vain pieniä eläimiä. Suurin osa ketuista syö hiiriä, myyriä, kalaa, sammakoita, munia ja hyönteisiä.[20]

Punakettu on kaikkiruokainen. Sen ravinto koostuu lähinnä jyrsijöistä, mutta sille kelpaavat myös hyönteiset, kasvit ja raadot. Kettu jahtaa hiiriä, jäniksiä, kanalintuja ja kaloja. Kasveista se syö marjoja ja hedelmiä sekä viljaa. Kettu voi saalistaa myös metsäkauriin tai valkohäntäpeuran vasoja. Kaupungeissa se voi tonkia jätteitä. Ketun tyypillinen saalistustapa on vahtia jyrsijän kololla ja hyökätä salamannopeasti saaliin kimppuun sen tullessa ulos aukosta. Kettu metsästää pääasiassa hämärässä ja öisin.

Pienin kettulaji on Saharan ja Lähi-Idän aavikoilla elävä suurikorvainen aavikkokettu. Se elää kovakuoriaisilla, hämähäkeillä, heinäsirkoilla ja madoilla.[20]

Käyttäytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Naali käpertyneenä hangella

Luonnossa kettujen tyypillinen elinikä on yhdestä kolmeen vuotta, vaikka yksilöt saattavat elää jopa kymmenen vuotta. Usein ne elävät pienissä laumoissa, mutta tiedetään naaleja, jotka elävät yksinään. Ketut ovat kaikkiruokaisia ja niiden ruokavalio koostuu enimmäkseen selkärangattomista. Monet ketut ovat petoeläimiä, mutta joillakin niistä kuten ravunsyöjäketuilla on erityiset ruokatottumukset. Useimmat lajit kuluttavat noin kilon päivittäin. Ketut piilottavat ylimääräisen ruoan tulevaa käyttöä varten yleensä lehtien, lumen tai maaperän alle. Niillä on tapana käyttää syöksymistekniikkaa saalistamiseen, jossa ne kyykistäytyvät ja naamioituvat maastoon. Tämän jälkeen ne hyppäävät takaraajoillaan saaliinsa kimppuun ja ottavat otteen kulmahampaillaan saaliin kaulasta, kunnes saalis on kuollut tai se voidaan suolistaa. Harmaakettu on toinen tunnetuista koiralajeista, jonka tiedetään kiivenneen puuhun. Toinen on supikoira.

Lisääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
10 kuukautta vanha aavikkokettu
Nuoria ketunpentuja pesänsä edustalla.

Kettujen lisääntymiskäyttäytyminen on vaihtelevaa. Kettu voi olla yksi- tai moniavioinen. Yhdellä uroksella voi olla useita naaraita, joista vain yksi tai useammat saavat pentuja. Pennut syntyvät tavallisesti touko-kesäkuussa. [21] Naaras synnyttää kerrallaan kolmesta kahteentoista, Euroopassa tavallisesti neljästä viiteen pentua. Kantoaika on 49–55 vuorokautta. Pennut syntyvät sokeina ja painavat syntyessään noin sata grammaa.[13] Pentujen silmät aukeavat noin 10–14 vuorokauden kuluttua.

Uros auttaa naarasta pentujen kasvattamisessa tuoden pesälle ruokaa. Lisäksi ryhmän muut naaraat saattavat auttaa poikasten hoitamisessa. Vielä saman vuoden syksyllä nuoret ketut etsivät oman reviirinsä. Kettu saavuttaa sukukypsyyden noin kymmenen kuukauden ikäisenä. Se voi elää vankeudessa yli kymmenen vuotta, luonnossa tavallisesti vain muutaman vuoden.


Koiraeläimet kulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kettu istumassa.
Hopeakettu on punaketun värimuunnos, jota tarhataan myös Suomessa.

Ketut kulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ketun vanha nimi suomessa on repo. Kettu on tarkoittanut alun perin nahkaa, jonka hankkimiseksi repoa pyydettiin. Lapsille voitiin kertoa Pohjois-Suomessa, että revontulet syntyvät, kun kettu huiskii hankia hännällään.

Kettua kuvataan monissa kansantarinoissa ovelaksi ja viekkaaksi eläimeksi – tarinoiden taustalla on kaiketi jotakin perääkin, koska kettu on levinnyt niin moniin ympäristöihin ja selvinnyt metsästyksestä huolimatta. Perinteinen ketunmetsästys eli kettujahti kiellettiin Isossa-Britanniassa vuonna 2004. Kettuja on metsästetty ja metsästetään edelleen runsaasti tuhoeläiminä tai turkin vuoksi.

Kettu on sopeutunut hyvin eloon ihmisten kanssa, jopa niin hyvin, että on ruvettu puhumaan niin sanotuista ”cityketuista”. Esimerkiksi Helsingissä kettuja on nähty kaikkialla ydinkeskustaa myöten. Yhtenä syynä laajaan levinneisyyteen pidetään muun muassa Helsingin villikanikannan kasvua.[22]

Ketun pitäminen lemmikkinä maaseudulla on mahdollista, sillä ketun voi kesyttää. Luonnosta ketun ottaminen lemmikiksi on kuitenkin laitonta. Tarhattua kettua sen sijaan voi laillisesti pitää lemmikkinä Suomessakin. Muualla maailmassa lemmikkiketut ovat yleistymässä.

Kettukantaa harventaa kapi-syyhytauti; myös raivotautia eli rabiesta saattaa kettukannassa esiintyä. Laajamittaiset syöttirokotukset ovat kuitenkin pienentäneet raivotaudin leviämisriskiä.

Turkiseläimenä tarhattu sinikettu on naalin värimuoto. Turkiseläimenä tarhattua punakettua kutsutaan yleensä hopeaketuksi, vaikka värimuunnos olisi joku muukin. (Hopea)ketulla on siniketusta poiketen valkoinen hännänpää, kuten villillä kantamuodollaankin.

Susi ja muut koiraeläimet kulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suku Lajit Kuva
Koirat
Simieninsakaali, kotoisin Etiopian ylängöiltä
Cerdocyon
Ravunsyöjäkettu, Etelä-Amerikkalainen laji
Dusicyon

Sukupuuttoon kuollut suku.

Falklandinkettu, kuvittanut John Gerrard Keulemans (1842–1912)
Eteläamerikanketut
Lintukettu, Pan de Azúcarin kansallispuistossa, Atacaman autiomaalla
Otocyon
Korvakettu, Keniassa
Harmaaketut
Saariharmaakettu (Urocyon littoralis), Kalifornian kanaalisaarilla
Ketut
Aavikkokettu on pienin kettulaji
  1. Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Canidae (TSN 180594) itis.gov. Viitattu 18.3.2011. (englanniksi)
  2. a b Laukkanen, A.-M.; Virtanen, M.: Koko perheen eläinkirja, s. 78. (Toinen painos) Vantaa: Kirjalito, 1997. ISBN 951-28-1927-9
  3. Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Preface Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 18.3.2011. (englanniksi)
  4. Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Canidae Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 18.3.2011. (englanniksi)
  5. a b c d e f g h i j k l m n Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 1, s. 48–77. Helsinki: Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8
  6. Macdonald, edited by David W.; Sillero-Zubiri, Claudio: The biology and conservation of wild canids, s. 49. Nachdr. d. Ausg. 2004. painos Oxford: Oxford University Press, 2004. ISBN 0198515561
  7. a b c d Lloyd, H.G.: The red fox, s. 21. 2. impr. painos London: Batsford, 1981. ISBN 0-7134-11902
  8. a b c d e f g h i j k l m n Kauhala, Kaarina: Koiran villit sukulaiset, s. 240–241, 243–245. Juva: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23728-0
  9. Koivisto, I., & Sarvala, M. & Liukko, U-M. (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet - Osa 2: Nisäkkäät, s. 81, 100. Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35-4687-X
  10. Vulpes vulpes. Mammalian Species, 1996, s. No. 537, pp. 1–11. doi:10.2307/3504236
  11. Nobleman, Marc Tyler: Foxes, s. 35–36. Benchmark Books (NY), 2007. ISBN 978-0-7614-2237-2
  12. Kettu Tunturisusi.com. Viitattu 8.1.2008.
  13. a b c Macdonald, D. W. & Reynolds, J. C.: Red fox (PDF) Maailman luonnonsuojeluliitto. Viitattu 8.1.2008. (englanniksi)
  14. a b c Burrows, Roger: Wild fox.. Newton Abbot: David & Charles, 1968. ISBN 9780715342176
  15. Arctic fox (Vulpes lagopus) arkive.org. Viitattu 2 October 2014.
  16. Fox, David: Vulpes vulpes, red fox animaldiversity.ummz.umich.edu. Viitattu 2 October 2014.
  17. 100 of the World's Worst Invasive Alien Species Issg.org. Global Invasive Species Database. Viitattu 29.3.2011. (englanniksi)
  18. {{{taksoni}}} IUCN Red List of Threatened Species. Version 2015. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu {{{viitattu}}}. (englanniksi)
  19. a b Malinen, Jere: Susi kettumetsällä. Metsästys ja kalastus, 2007, nro toukokuu, s. 32. Yhtyneet Kuvalehdet.
  20. a b c Vahtola, Jukka & Vuorinen, Juha: Tiedon maailma 2000, s. 71. (Englanninkielinen alkuteos The Kingfisher children’s encyclopedia, päätoim. Justice, Jennifer) Suomentanut Heikki Eskelinen et al.. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-16074-5
  21. Lauri Siivonen: ”Kettu”, Pohjolan nisäkkäät, s. 110. Otava, 1977. ISBN 951-1-04235
  22. Vartiainen, Saara: Metro-lehti 1.7.2008. Kanikanta elättää citykettuja. Sivu 5. metrolehti.fi. Viitattu 1.7.2008.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

{{Metatieto}} {{Tynkä/Nisäkäs}} [[Luokka:Koiraeläimet|*]] [[Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit]]