Jalo lehtipuu

Jalo lehtipuu (ruots. ädellövträd) on lähinnä Pohjoismaissa (lukuun ottamatta Tanskaa) ja Pohjois-Baltiassa käytetty yhteisnimitys muutamalle lehtipuulajille, jotka Keski-Euroopan lehtimetsävyöhykkeellä ovat varsin yleisiä, mutta joita Pohjois-Euroopassa tavataan luonnonvaraisina vain harvinaisina parhailla kasvupaikoilla, varsinkin lehdoissa. Jalot lehtipuut muistuttavat toisiaan useilta tärkeiltä metsänhoidollisilta ja ekologisilta ominaisuuksiltaan. Taksonomisesti ne eivät muodosta yhtenäistä ryhmää, vaan kuuluvat lähes kaikki eri kasviheimoihin.

Lajit

Suomessa jaloiksi lehtipuiksi lasketaan seitsemän puulajia, joista euroopanpähkinäpensas kasvaa pensasmaisesti, mutta puun mittoihin. Nämä seitsemän lajia ovat:

• metsälehmus (Tilia cordata)
• metsävaahtera (Acer platanoides)
• metsätammi (Quercus robur)
• lehtosaarni (Fraxinus excelsior)
• vuorijalava (Ulmus glabra)
• kynäjalava (Ulmus laevis)
• euroopanpähkinäpensas (Corylus avellana)

Etelä-Ruotsissa ja Norjassa kasvavat näiden ohella myös muun muassa euroopanpyökki (Fagus sylvatica), valkopyökki (Carpinus betulus), talvitammi (Quercus petraea), imeläkirsikka (Prunus avium) ja isolehtilehmus (Tilia platyphyllos), jotka siellä luetaan myös jaloihin lehtipuihin kuuluviksi.

Jaloista lehtipuista pohjoisimmaksi on levinnyt metsälehmus.

Suomen laajimmat tammimetsät ovat Ruissalon saarella Turussa, jossa on myös muita iäkkäitä jalopuumetsiä.

Levinneisyys Suomessa

Jaloista lehtipuista pohjoisimmaksi on levinnyt metsälehmus. Suomessa sen luontaisen levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee maan poikki suunnilleen Vaasasta Nurmekseen. Levinneisyysalueensa pohjoisosassa se ei kuitenkaan juuri koskaan tuota siemeniä. Noin 5 000 vuotta sitten Suomen ilmasto oli nykyistä lämpimämpi, ja silloin laji levisi pohjoisemmaksi kuin missä se nykyisin siementää, minkä jälkeen se on vuosituhansien ajan lisääntynyt etupäässä vain juurivesoista. Metsälehmus oli joskus paljon nykyistä yleisempi, mutta niitä on kaadettu runsaasti lehmuksesta saatavan niinen takia. Nykyiset lehmusesiintymät kasvavatkin monesti esimerkiksi harjuilla, joilla kasvavat yksilöt eivät kelvanneet niinen valmistukseen mutkaisen kasvutavan vuoksi.

Metsävaahteran pohjoisraja kulkee suunnilleen linjalla Pori–Tampere–Mikkeli–Lappeenranta, mutta jokseenkin yleisenä luonnonvaraisena puuna se kasvaa kuitenkin vain Lounais-Suomessa ja Hämeen lehtokeskuksen alueella. Metsävaahtera viihtyy kaikenlaisilla rehevillä lehtomailla, lehtomaiset kankaat mukaan lukien. Se sietää kohtalaisesti varjostusta ja saattaa kasvaa alispuuna esimerkiksi kuusivaltaisilla rehvillä kankailla. Metsävaahtera on levinnyt Etelä-Suomessa monin paikoin pihoista taajamien ja kaupunkien metsiin.

Jalavamme, vuorijalava ja kynäjalava, ovat varsinaisia muinaismuistoja 5 000 vuotta sitten vallinneelta lämpimämmältä ajalta. Jo Baltiassa jalavat ovat Suomea huomattavasti yleisempiä. Kynäjalavaa kasvaa edelleen Kokemäenjoen vesistön rannoilla ja Lohjanjärven rantalehdoissa harvinaisena. Vuorijalava on lähes yhtä harvinainen kuin kynäjalavakin, mutta sen mieluisimmat kasvupaikat ovat rantojen sijaan kallioiden aluset ja puronnotkot. Vuorijalavaa tavataan Etelä-Suomesta Pohjois-Karjalaan asti äärimmäisen harvinaisina esiintyminä. Kumpikin laji on kalkinsuosijoita, ja käytännössä kaikki sen luontaiset esiintymät sijaitsevat kalkkikivipitoisilla aluiella.

Metsätammen pohjoisraja kulkee Raumalta Salon seudulle, Salon seudulta Lohjanjärvelle ja Lohjanjärveltä Porvooseen. Metsätammen pohjoisrajaa pidetään yleensä myös boreaalisen havumetsävyöhykkeen (taiga) ja hemiboreaalisen havu- ja lehtimetsiä sekoittavan sekametsävyöhykkeen pohjoisrajana. Metsätammi on pyökin ohella yksi lauhkean lehtimetsävyöhykkeen pääpuulajeista, samalla tapaa kuin havumetsävyöhykkeellä pääpuulajit ovat kuusi, mänty ja koivu. Metsätammi on pohjoisrajansa suhteen hyvin ehdoton, kuten kuusi pohjoisrajoillaan Lapissa. Kummankin, sekä kuusen että metsätammen, esiintymiä löytyy yleisesti heti niiden pohjoisrajojen eteläpuolella. Paikoin metsätammi muodostaa Suomessa oikeita metsiäkin, toisin kuin muut jalot lehtipuut. Laajin suomalainen tammimetsä sijaitsee Turun Ruissalossa.

Euroopanpähkinäpensas on lounaissaaristossa sekä aivan lounais- ja etelärannikollamme melko yleinen näky lehdoissa ja rehevissä kangasmetsissä. Se on lounaisrannikollamme sen verran yleinen pensas, tai pieni puu, että sen jokakeväinen kukinta aiheuttaa oireita osalle siitepölyallergioista kärsiville. Etelä-Suomen sisämaassa pähkinäpensas esiintyy vain paikoittaisesti. Runsaampi esiintymäalue sisämaassa sijaitsee Hämeenlinnan seudulla, Hämeen lehtokeskuksessa. Pohjoisraja kulkee akselilla Pori-Tampere-Mikkeli, joskin pohjoisin yksittäinen luonnossa kasvava pähkinäpensas löytyy Jyväskylästä, Päijänteen rannalta.

Lehtosaarni on suomalaisista luonnonvaraisista puulajeista vaativin. Menestyäkseen Suomen luonnossa se vaatii avaran kasvupaikan, multavan maan ja liikkuvaa pohjavettä. Tyypillisesti sitä tavataan lähteiköissä ja tervaleppäkorvissa sekapuuna. Lehtosaarnen lehdet puhkeavat yleensä vasta toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa eli noin kuukautta Etelä-Suomen muita puulajeja myöhemmin. Lehtosaarnea tavataan luontaisesti lähes yksinomaan lounaissaaristossa ja Ahvenanmaalla, mutta pari esiintymää löytyy jopa Lahden leveysasteilta saakka.

Ihmisen vaikutus

Istutettuina puisto- ja pihapuina jalot lehtipuut ovat varsin suosittuja, ja sellaisina ne menestyvät luonnollisten levinneisyysalueidensa pohjoispuolellakin. Niiden siemenet voivat levitä istutuksista ympäröiviin metsiinkin, minkä vuoksi niiden taimia on varsinkin asutuskeskusten läheisyydessä yleisesti metsissäkin. Sen sijaan suurikokoisiksi kasvaneet luonnonvaraiset yksilöt ovat varsin harvinaisia eteläisimmässäkin Suomessa. Kuitenkin paikoitellen, esimerkiksi Ruissalossa, on jopa tammivaltaisia metsiä.

Jalojen lehtipuiden harvinaisuus johtuu osittain myös ihmisen vaikutuksesta. Varsinkin entisinä aikoina niitä on kaadettu niistä saatavan arvokkaan puuaineen vuoksi enemmän kuin uusia on kasvanut tilalle. Lisäksi niitä on enimmäkseen kasvanut rehevimmissä lehdoissa, joista kuitenkin suuri osa on niiden hyvän maaperän vuoksi aikojen kuluessa raivattu viljelysmaiksi. Myöhemmin metsätaloudessa niitä on kaadettu sellutuotantoon "arvokkaampien" kuusen ja männyn tieltä.

Jalopuumetsiköt Luonnonsuojelulain suojeltavana luontotyyppinä

Pääartikkeli: Jalopuumetsikkö

Jalopuumetsiköt ovat yksi Suomen luonnonsuojelulaissa määritellyistä suojeltavista luontotyypeistä. Luontotyypin kriteerien täytymiseksi jalopuumetsikön tulee olla luontaisesti syntynyt ja paikalla tulee kasvaa vähintään 20 halkaisijaltaan yli 7 cm paksuista runkoa hehtaarilla (tammen kyseessä olleen halkaisijan on oltava vähintään 20 cm).

Katso myös

• Jalokuuset

Aiheesta muualla

• Jalot lehtipuut Pirkanmaan metsäkeskuksen Virtuaalinen metsäkoulu -sivustolla (Arkistoitu – Internet Archive)