Fjodor Raskolnikov

Fjodor Raskolnikov.

Fjodor Fjodorovitš Raskolnikov (ven. Фёдор Фёдорович Раскольников, oikea sukunimi Iljin, Ильин; 9. helmikuuta (J: 28. tammikuuta) 1892 Pietari, Venäjän keisarikunta – 12. syyskuuta 1939 Nizza, Ranska) oli venäläinen bolševikki, Neuvostoliiton punalaivaston amiraali ja diplomaatti. Hän toimi Venäjän sisällissodan aikana komentajana Volgalla, Kaspianmerellä ja Itämerellä sekä myöhemmin Neuvostoliiton lähettiläänä eri maissa.

Nuorena vallankumouksellisena

Raskolnikov syntyi Iljin-nimisen ortodoksipapin aviottomana poikana. Puoluenimensä hän lainasi Fjodor Dostojevskin romaanin Rikos ja rangaistus päähenkilöltä Raskolnikovilta. Hänen veljensä oli myös tunnettu bolševikki Aleksandr Iljin-Genevski. Raskolnikov opiskeli taloustiedettä Pietarin polyteknisessä instituutissa ja liittyi vuonna 1910 toisen vuoden opiskelijana maanalaiseen bolševikkipuolueeseen. Hänet vangittiin ensimmäisen kerran vuonna 1912 hänen toimiessaan Pravdan toimitussihteerinä ja tuomittiin sisäiseen karkotukseen Arkangeliin, mutta hän vapautui seuraavan vuoden yleisessä armahduksessa. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua hänet lähetettiin Pietarin merikadettikouluun, jossa hän vietti sotavuodet koulutuksessa ja sai midshipmanin upseerinarvon.

Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Raskolnikov oli yksi Kronstadtin laivastotukikohdan sotilasneuvoston johtajista ja toimitti sen lehteä. Pietarin heinäkuun levottomuuksien aikana hän johti Kronstadtista bolševikkien tueksi saapunutta matruusiosastoa, joka otti kaduilla aseellisesti yhteen hallituksen joukkojen kanssa. Hän myös puolusti bolševikkien päämajaa Kšesinskajan taloa hallituksen joukoilta turvatakseen puolueen johtajien paon ja antautui lopulta vapaaehtoisesti. Häntä pidettiin Krestyn vankilassa muiden vangittujen bolševikkijohtajien kanssa, kunnes hänet vapautettiin lokakuussa 1917. Lokakuun vallankumouksen alkaessa hän oli sairaana, mutta osallistui Kerenskin–Krasnovin kapinan kukistamiseen lähettämällä apujoukkoja Kronstadtista ja järjesti Pietari–Moskova-radan valtauksen. Hänet valittiin perustuslakia säätävän kansalliskokouksen edustajaksi.

Ura Neuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton palveluksessa

Raskolnikovista tuli tammikuussa 1918 ensimmäisen laivastoasiain kansankomissaarin Pavel Dybenkon avustaja, ja hän toimi useasti tämän sijaisena kansankomissaarien neuvoston istunnoissa. Kesäkuussa 1918 V. I. Lenin määräsi Raskolnikovin johtamaan Venäjän Mustanmeren laivaston upottamista, jotta se ei päätyisi saksalaisten käsiin. Heinäkuusta 1918 alkaen Raskolnikov osallistui sisällissodan sotatoimiin Volgalla. Hän jäi valkoisten vangiksi näiden vallatessa Kazanin elokuun alussa mutta onnistui pakenemaan. Hän oli elokuusta marraskuuhun 1918 Volgan laivueen komentaja ja syyskuusta 1918 alkaen myös vallankumouksellisen sotaneuvoston jäsen.

Johtaessaan joulukuussa 1918 laivasto-osastoa Tallinnan edustalla käydyssä meritaistelussa Raskolnikov jäi brittien sotavangiksi lippulaivansa Spartakin ajettua karille. Hänet vietiin vankina Lontooseen mutta vaihdettiin lopulta 17:een vangittuun brittiupseeriin Karjalankannaksella toukokuussa 1919 järjestetyssä vankienvaihdossa. Raskolnikov oli kesä–heinäkuussa 1919 Astrahaniin siirtyneen Volgan laivueen ja heinäkuusta 1919 heinäkuuhun 1920 koko yhdistetyn Volgan–Kaspianmeren laivueen komentajana. Hän johti toukokuussa 1920 yllätysiskulla tehtyä maihinnousua brittijoukkojen hallussa olleeseen Anzaliin Persiassa ja kaappasi satamassa olleet kuninkaallisen laivaston alukset, jotka oli luovutettu Venäjän valkoisille. Heinäkuusta 1920 tammikuuhun 1921 hän Itämeren laivaston komentajana. Hän erosi tästä tehtävästä ajauduttuaan erimielisyyksiin Pietarin-puoluejohtajan Grigori Zinovjevin kanssa hieman ennen Kronstadtin kapinan puhkeamista.

Vuosina 1921–1923 Raskolnikov oli Neuvostoliiton lähettiläänä Afganistanissa, mutta hänet kutsuttiin kotiin Ison-Britannian hallituksen valitettua hänen toiminnastaan. Vuosina 1924–1928 hän oli Kommunistisen internationaalin toimeenpanevan komitean (IKKI) itämaisen osaston (sittemmin sihteeristön) johtaja. Hän oli myös Molodaja Gvardija -aikakauslehden päätoimittaja vuosina 1924–1926 ja kuului Krasnaja Nov -lehden toimituskuntaan vuosina 1927–1930. Lisäksi hän työskenteli vuosina 1929–1930 valistusasiain kansankomissaariaatissa. Raskolnikov kirjoitti muistelmateoksia ja näytelmiä ja oli Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustajajäsen. Palattuaan diplomaatiksi hän oli vuosina 1930–1933 Neuvostoliiton lähettiläänä Virossa, 1933–1934 Tanskassa ja 1934–1938 Bulgariassa.

Stalinin puhdistusten aikana Raskolnikov määrättiin huhtikuussa 1938 palaamaan Sofiasta kotimaahan, mutta hän päättikin turvallisuutensa vuoksi loikata Ranskaan ja anoa sieltä poliittista turvapaikkaa. Hänet julistettiin Neuvostoliitossa heinäkuussa 1939 poissaolevana kansanviholliseksi. Hän reagoi tähän julkaisemalla Josif Stalinia ankarasti arvostelleen avoimen kirjeen, joka sai paljon huomiota. Raskolnikovin yritettyä itsemurhaa elokuussa 1939 hänet sijoitettiin nizzalaiseen mielisairaalaan, jossa hän hieman myöhemmin kuoli epäselviksi jääneissä oloissa. Virallinen kuolinsyy oli keuhkokuume, mutta hänen on väitetty myös pudonneen ikkunasta joko hypättyään itse tai NKVD:n agentin työnnettyä hänet alas.

Raskolnikovin maine palautettiin Neuvostoliitossa osittain Nikita Hruštšovin aikana vuosina 1958 ja 1963, mutta hänen avoin kirjeensä voitiin julkaista siellä vasta perestroikan aikana vuonna 1988.

Yksityiselämä

Raskolnikovin vaimo Larisa Reisner.

Raskolnikovin puolisona oli vuosina 1918–1924 kirjailija Larisa Reisner (Reissner), joka osallistui myös Venäjän sisällissotaan, osin samoissa joukko-osastoissa Raskolnikovin kanssa. Raskolnikovin komentaessa Volgan–Kaspianmeren laivuetta Reisner oli sen moottoritykkiveneiden komentajana. Pari etääntyi toisistaan Afganistanin-vuosien aikana ja erosi vuonna 1924 sen jälkeen, kun Reisner oli aloittanut suhteen Karl Radekiin.