Fagerholmin I hallitus
Fagerholmin I hallitus oli Suomen tasavallan 32. hallitus. Se oli SDP:n muodostama vähemmistöhallitus, joka toimi 597 päivän ajan 29. heinäkuuta 1948 – 17. maaliskuuta 1950.
Hallituksen toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Presidentti J. K. Paasikivi oli kevään 1948 vallankaappaushuhujen ja laittomien lakkojen johdosta menettänyt luottamuksensa kommunisteihin ja kansandemokraatteihin. Heinäkuun alussa 1948 pidetyissä eduskuntavaaleissa SKDL kärsi tappion, kun sen ääniosuus laski kolme prosenttiyksikköä ja paikkaluku eduskunnassa väheni vuoden 1945 vaaleihin verrattuna 11:llä, mutta tosiasiassa 13:lla, koska kaksi sosialidemokraattia oli loikannut vaalikauden aikana kansandemokraatteihin. Paasikivi oli saanut tarpeekseen myös Pekkalan hallituksen sisäisestä hajanaisuudesta ja kommunistien ulkoparlamentaarisesta toiminnasta katumielenosoituksineen.[1]
Uusi eduskunta valitsi puhemiehekseen suurimman eduskuntaryhmän Maalaisliiton ehdokkaan, joka oli aiempi oikeusministeri Urho Kekkonen. Presidentti Paasikivi antoi edellisen eduskunnan puhemiehen Karl-August Fagerholmin tehtäväksi hallituksen muodostamisen vanhalle pohjalle sen vuoksi, että edellisen hallituksen pääpuolueet olivat eduskuntavaaleissa säilyttäneet entisen kannatuksensa. Niiden keskinäiset voimasuhteet olivat kuitenkin ratkaisevasti muuttuneet. Kommunistit lähtivät hallitusneuvotteluihin ikään kuin heidän asemansa olisi ollut yhtä vahva kuin Pekkalan hallituksen aikana, eivätkä hyväksyneet SKDL:n aseman heikentämistä muiden ryhmien kaavailemalla tavalla. SKDL vaati itselleen entiseen tapaan myös keskeisiä salkkuja. Kun Fagerholm ei halunnut muodostaa hallitusta Maalaisliiton kanssa ilman kansandemokraatteja, presidentti antoi hänelle tehtäväksi muodostaa sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus. Tämän jälkeen Fagerholm kokosi hallituksensa yhden vuorokauden aikana. Uuden hallituksen ainoa ei-sosialidemokraattinen jäsen oli ulkoministerinä jatkanut Paasikiven luottomies Carl Enckell.[1]
Fagerholmin I hallituksen virkaanastuminen lopetti "vaaran vuodet". Hallitukseen ei enää hyväksytty mukaan SKDL:n edustajia, minkä katsottiin länsimaissa olevan merkki siitä, ettei Suomi enää ole kansandemokratian tiellä. Tämän seurauksena suhteet Yhdysvaltoihin kehittyivät ja Suomen luottokohtelu parani. Neuvostoliiton asenne Fagerholmin hallitukseen puolestaan oli viileä, mutta ei niin kielteinen kuin hallitus itse pelkäsi. Moskovan painostus kohdistui poliittisesti toisarvoisiin asioihin, muun muassa Punainen Mylly -teatterin "neuvostovastaiseen" ohjelmistoon ja joidenkin metsästysseurojen toimintaan. Toisaalta sotakorvausten myöhästymissakot annettiin anteeksi ja vuoden 1948 lopulla solmittiin kauppasopimus tavalliseen tapaan.[2] Tosin Moskovan radio ja Neuvostoliiton kirjailijaliiton lehti Literaturnaja gazeta katsoivat Fagerholmin hallituksen koostuvan "vuoden 1939 miehistä".[3]
Presidentti Paasikiven tukemana hallitus alkoi toimiin kommunistien ja heidän liittolaisiensa puhdistamiseksi yhteiskunnan johtopaikoilta. Näihin toimiin kuului kommunistien intressejä ajaneen Valpo IIn, eli valtiollisen poliisin lakkauttaminen ja sen korvaaminen Supolla.
Fagerholmin hallituksen kaudella päästettiin ehdonalaiseen vapauteen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut entiset pääministerit Edwin Linkomies ja Jukka Rangell, entinen valtiovarainministeri Väinö Tanner sekä Suomen entinen Berliinin-lähettiläs Toivo Kivimäki heidän kärsittyään puolet saamistaan vankeustuomioista. Tasavallan presidentin esittelyssä toukokuussa 1949 armahdettiin presidentti Risto Ryti hänen vaikean sairautensa vuoksi sekä vapautettiin Linkomies, Rangell, Tanner ja Kivimäki tuomioidensa jäljellä olleista osasta.[4]
Hallitus toimi aluksi hyvässä taloudellisessa noususuhdanteessa. Sen turvin se pystyi purkamaan sodanaikaista säännöstelytaloutta: keväällä 1950 hallitus poisti palkkasäännöstelyn ja indeksiperiaatteen. Talouden käännyttyä laskuun vuonna 1949 hallitus oli kuitenkin ajautunut jo ongelmiin. Vientisuhdanteet heikentyivät ja työttömyys kasvoi. Osittain näiden taloudellisten vaikeuksien seurausta oli se, ettei hallitus kyennyt toteuttamaan kaikkia suunnittelemiaan sosiaaliuudistuksia.
Tammikuun alussa 1950 eduskunnassa käytiin keskustelua palkkakysymyksestä. Porvaripuolueet pyysivät 3. tammikuuta 1950 puhemiestä kutsumaan eduskunnan koolle keskustelemaan asiasta. Seuraavana päivänä työnantajajärjestöt ilmoittivat vastustavansa palkkojen korotusta. Hallitus päätti kuitenkin 5. tammikuuta korottaa aikapalkkoja 7,5 % ja kumota samalla 3. lokakuuta 1947 päätetyn palkkasäännöstelyn. Päätös tuli voimaan 15. helmikuuta 1950. Hallitus sai 12. tammikuuta päätöksestä luottamuslauseen eduskunnalta äänin 90–69.[5]
Hallitus jätti eronpyyntönsä 1. maaliskuuta 1950.[6]
Kokoonpano
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 800–801. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
- ↑ Zetterberg (toim.), s. 808.
- ↑ Jorma O. Tiainen: Vuosisatamme kronikka, s. 689. Jyväskylä: Gummerus, 1987.
- ↑ Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla: sotasyyllisyysasian vaiheet 1944–1949, s. 369–370. Helsinki: Otava, 1956.
- ↑ Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 12–13. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
- ↑ Tiitta, Allan: Mitä Missä Milloin Hakemisto 1951–90, s. 7. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1990.
- ↑ Fagerholmin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 28.1.2022. Viitattu 28.1.2022.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni. S. 233-257. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Edeltäjä: Pekkalan hallitus |
Suomen hallitus 29. heinäkuuta 1948 – 17. maaliskuuta 1950. |
Seuraaja: Kekkosen I hallitus |
|  | |
