Aarre Merikanto
| Aarre Merikanto | |
|---|---|
 Aarre Merikanto 1950-luvun alussa. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 29. kesäkuuta 1893 Helsinki |
| Kuollut | 28. syyskuuta 1958 (65 vuotta) Helsinki |
| Muusikko | |
| Tyylilajit | ooppera ja sinfonia |
| Soittimet | piano |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Aarre Merikanto (29. kesäkuuta 1893 Helsinki – 28. syyskuuta 1958[1] Helsinki) oli suomalainen säveltäjä. Hän oli Liisa Häyrysen ja säveltäjä Oskar Merikannon poika.[2]
Elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aarre Merikanto opiskeli musiikkia Helsingissä (1911), Leipzigin konservatoriossa Max Regerin johdolla (1912–1914)[3] ja Moskovassa Sergei Vasilenkon johdolla (1915–1916).[4] Hän koetti oopperan säveltämistä ensimmäistä kertaa 18-vuotiaana. Tuloksena oli Jalmari Finnen librettoon sävelletty yksinäytöksinen ooppera Helena, joka valmistui alkuvuodesta 1912.[5] Hänen varhaisimmat sävellyksensä olivat romanttisia, mutta 1920-luvulla hän kehitti oman modernistisen tyylinsä.
Aarre Merikanto palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948. Vuodesta 1951 lähtien kuolemaansa saakka hän toimi sävellyksen professorina Sibelius-Akatemiassa, jossa hänen oppilaitaan olivat muiden muassa Einojuhani Rautavaara, Ilkka Kuusisto, Aulis Sallinen, Usko Meriläinen, Jaakko Linjama ja Paavo Heininen.
Vuonna 1957 Merikanto kuuli ensimmäistä kertaa oopperaansa Juha (1920–1922), kun sen kolmas näytös esitettiin Yleisradiossa.[6] Ensimmäinen ja toinen näytös radioitiin vuonna 1958, pari kuukautta säveltäjän kuoleman jälkeen.[7] Juhan kokonaisensiesitys tapahtui Lahdessa vuonna 1963,[8] minkä jälkeen ooppera on yksimielisesti todettu mestariteokseksi.
Merikannolla oli todettu keuhkosyöpä kesällä 1957, ja hän kuoli sairauteensa syyskuussa 1958.[9]
Kuvanveistäjä Ukri Merikanto (1950–2010) oli Aarre Merikannon poika toisesta avioliitosta.
Musiikki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Merikanto kehitti nuorena omaperäisen modernistisen tyylin, jolle on vaikea löytää sen enempää kotimaisia kuin ulkomaisiakaan esikuvia. Merikanto loi valtaosan tuotantonsa huippusaavutuksista 1920-luvulla. Näihin kuului muun muassa Juha-ooppera (1920–1922). Merikanto oli suvereeni ja värikäs orkesterinkäyttäjä. Teokset olivat tosin aikalaisyleisön ja kriitikoidenkin makuun liian radikaaleja, ja monet niistä jäivät odottamaan kantaesityksiä jopa vuosikymmenien ajaksi. Kansallisromantiikan sokea hyväksyminen 1920-luvulla ainoaksi oikeaksi musiikkityyliksi aiheutti samankaltaisen kohtalon myös Väinö Raitiolle ja Ernest Pingoud’lle. Turhautunut Merikanto kääntyi 1930-luvulla selkeästi perinteisempään ja sovinnaisempaan tyyliin, lähinnä uusklassismiin. Myöhemmin hän tuhosi tai silpoi osan parasta tuotantoaan, mutta sitä on sittemmin saatu restauroiduksi. Merikannon teoksia on restauroinut varsinkin hänen oppilaisiinsa kuulunut Paavo Heininen ja niiden tulkitsijana on tullut tunnetuksi kapellimestari Ulf Söderblom.[9]
Avarakatseinen Merikanto ei ylenkatsonut kevyttä musiikkia. Muistelmakirjassaan Toivo Kärki kertoo, miten sodan jälkeen he olivat tapailleet. Tarkoituksena oli, että Merikanto olisi opettanut Kärkeä, mutta enimmäkseen Kärki vei mukanaan big band -levyjä, joita kuunneltiin ja joista keskusteltiin, yhdessä ”funtsattiin ja analysoitiin”.[10] He olivat tunteneet toisensa musiikin alalla jo ennen jatkosotaa; tähän viittaa kirje, jonka Kärki lähetti Merikannolle Syvärin rintamalta joulukuussa 1942.[11]
Teoksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Helena (ooppera, 1912 — säveltäjän hävittämä)
- Sinfonia nro 1 (1914–1915)
- Lemminkäinen (1916)
- Sellokonsertto nro 1 (1919)
- Juha (ooppera, 1920–1922)
- Ekho (1922)
- Fantasia (1923)
- Pan (1924)
- Viulukonsertto nro 2 (1925)
- Konsertto yhdeksälle soittimelle eli Schott-konsertto (saksalaisen Schott’s Söhne -musiikkikustantamon sävellyskilpailussa palkittu teos, 1925)
- Viimeiselle (1925, ehkä 1926)
- Sinfoninen harjoitelma (1928)
- Notturno (1929)
- Kymmenen kappaletta orkesterille (1930), sisältää mm. Largo misterioson
- Pianokonsertot nro 2 (1935–1937) ja nro 3 (1955)
- Scherzo (1937)
- Sellokonsertto nro 2 (1939)
- Olympiafanfaari (1940)
- Hellaan laakeri (1947)
- WSOY:n 70-vuotisjuhlakantaatti (1948)
- Laulu meren kaupungista: Helsingin kaupungin 400-vuotisjuhlakantaatti (1950)
- Ihalempi (1953)
- Viulukonsertto nro 4 (1954)
- Genesis (1956)
- Tuhma (1956)
- useita lauluja muiden muassa Aaro Hellaakosken, V. A. Koskenniemen, L. Onervan ja Einari Vuorelan teksteihin
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Joissakin lähteissä kuolinpäiväksi ilmoitetaan virheellisesti 29. syyskuuta. — Heikinheimo (1985), s. 537.
- ↑ Heikinheimo (1985), s. 22–23.
- ↑ Heikinheimo (1985), s. 69–118.
- ↑ Urponen, Ville: Aarre Merikanto 2011. Urkuprojekti, Metropolia-ammattikorkeakoulu. Arkistoitu 13.10.2015. Viitattu 2.7.2013.
- ↑ Heikinheimo (1985), s. 53–57.
- ↑ Heikinheimo (1985), s. 531.
- ↑ Heikinheimo (1985), s. 538.
- ↑ Teerisuo (1970), s. 49.
- ↑ a b Virtamo, Keijo (toim.): Otavan musiikkitieto: A–Ö, s. 254. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14518-5
- ↑ Niiniluoto, Maarit: Siks oon mä suruinen, s. 112. Helsinki: Tammi, 1982. ISBN 951-30-5435-7
- ↑ Kärki, Kalervo: Sydämeni sävel: Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa, s. 114. Tampere: Mediapinta, 2015. ISBN 978-952-235-888-2
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Heikinheimo, Seppo: Aarre Merikanto: säveltäjänkohtalo itsenäisessä Suomessa. Helsinki: WSOY, 1985. ISBN 951-0-13319-1.
- Salmenhaara, Erkki: ”Merikanto, Aarre (1893–1958)”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 659–661. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9 Teoksen verkkoversio.
- Teerisuo, Timo: Aarre Merikannon ooppera Juha. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, 1970.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Koskinen, Juha T.: YLE Teema. Sininen laulu. Taiteilijat. Musiikki. Merikanto Aarre yle.fi. Arkistoitu 23.7.2015.
- Merikanto, Aarre hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
| ||||||||||||||||||||||
