Taigaleinikki
| Taigaleinikki | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Ranunculales |
| Heimo: | Leinikkikasvit Ranunculaceae |
| Suku: | Leinikit Ranunculus |
| Laji: | monophyllus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Ranunculus monophyllus |
|
| Katso myös | |
Taigaleinikki (Ranunculus monophyllus, syn. R. auricomus ssp. sibiricus) on pohjoisessa Euraasiassa tavattava leinikkilaji. Taigaleinikki on apomiktisesti lisääntyvä ryhmälaji, johon kuuluu useita niin sanottuja pikkulajeja. Perinteisesti taigaleinikki-ryhmä on käsitelty apomiktisten kevätleinikkien (R. auricomus) alalajina, mutta nykyään se käsitellään omana lajiryhmänään.[1]
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monivuotinen taigaleinikki kasvaa 7–35 cm korkeaksi. Varsia on 1–3, ja niiden tyvellä on suomumaisia ja pitkään säilyviä lavattomia lehtituppia. Aluslehtiä on tavallisesti 1–2 kappaletta. Ensimmäisten lehtien lehtilavat ovat muodoltaan munuaismaisia, myöhemmät ovat pöyreähköjä. Lehtilapa on 2–7 cm leveä, kalju, tavallisesti kolmihakoinen tai kolmijakoinen ja leveäliuskainen. Kärkiliuska on hieman kolmiliuskainen. Varsilehtien liuskat ovat 1,5–5 cm pitkiä, tasasoukkia tai suikeita, harvaan kapeahampaisia tai ehytlaitaisia. Kukat sijaitsevat yksittäin varren ja haarojen päissä. Kukkaperä on sileä, kukkapohjus 2–5 mm pitkä ja melko runsaskarvainen. Keltaisessa kukassa on kaksi kehäkiehkuraa. Sekä verhiö että teriö ovat viisilehtisiä, ja toisinaan osa terälehdistä on vaillinaisesti kehittyneitä. Terälehdet ovat 2–12 mm leveitä, ja niissä on mesikuoppa. Taigaleinikki kukkii Suomessa touko-kesäkuussa. Hedelmistössä on harva- tai tiheäkarvaisia pähkylöitä, joissa on 0,6–1,6 mm pitkä ota. Taigaleinikki on myrkyllinen kasvi.[2][3]
Ulkoisesti taigaleinikki muistuttaa läheisesti suurempi- ja vankempikokoista kevätlehtoleinikkiä.[1]
Taigaleinikki kuuluu apomiktisiin leinikkeihin, jotka pystyvät tuottamaan siemeniä ilman hedelmöitystä. Näin syntyvät apomiktiset pikkulajit ovat toisistaan hyvin vaikeasti erotettavissa. Skandinaviassa taigaleinikkien ryhmästä on kuvattu 8 pikkulajia, joista Suomessa tunnetaan 7.[1][3] Yksi Skandinaviassa tavattavista pikkulajeista on löydetty Oulun Linnasaaresta 1800-luvun lopulla. A. J. Mela kuvasi lajin tieteelle uutena ja antoi sille nimen Ranunculus nothus.[4]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Taigaleinikin levinneisyysalue on pohjoinen. Euroopassa sitä tavataan ainoastaan paikoitellen Keski- ja Pohjois-Norjassa ja -Ruotsissa, Pohjois-Suomessa, sekä Venäjän keski- ja pohjoisosissa. Aasian puolella levinneisyysalue ulottuu etelämmäksi ja kattaa koko Siperian aina Tyynellemerelle saakka.[5] Suomessa taigaleinikki on harvinainen pohjoisen laji, jonka levinneisyysalue on hyvin hajanainen. Eteläisimmät esiintymät ovat Oulun korkeudelta, pohjoisimmat Enontekiön ja Inarin eteläosista.[1][6]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Taigaleinikkiä esiintyy laidunniityillä, pihakedoilla, lehdoissa, lehtomaisilla paikoilla ja rehevissä korvissa.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Retkeilykasvio 1998, s. 80.
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 75, 80.
- ↑ a b Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 181.
- ↑ Oulun kasvit 2005, s. 289.
- ↑ Den virtuella floran: Slidsmörblomma (myös levinneisyyskartat) (ruots.) Viitattu 29.11.2011.
- ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Taigaleinikki-ryhmän levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 29.11.2011.