Yhtäkaikkinen
XXVII [Yhtäkaikkinen] Kirjoittanut Kaarlo Sarkia |
- Niin yhtäkaikkinen ja turha lienen!
- Kun askel sattuman mun murskaa allaan,
- vahingon aikaansaanee yhtä pienen
- rajattomassa, kuin jos itse tallaan
- polulla hyönteisen tai ruohon, sienen.
- Vaeltaa kalma, polkee anturallaan –
- en tiedä, tästäkö vai tuosta mennen
- muserrun päivää myöhemmin tai ennen.
- Rakastan heitä, veljiäni, siksi,
- ett’ elonarvan ankaran he saivat,
- ett’ turhaan tutkailee he: »mistä? miksi?»
- Hiessä otsin mullan rintaa kaivat
- miks, ihminen, vain henkes pitimiksi?
- Mihinkä tavoittavat kaipuus laivat?
- Maan purjehtii ne kaukaisuuksiin asti,
- palaavat mukanansa murheen lasti.
- Tuhannet tuskaan syntyi yhdenlaiseen:
- pedosta ponnistella ihmisyyteen,
- takaisin perääntyä petomaiseen,
- pahasti takertua paulaan pyyteen
- ja täyttä ikävöiden vajavaiseen
- vain päästä, jäädä tietämättömyyteen –
- mitenkä tutkaileekin: »kusta? kunne?»
- ei alkuaan, ei loppuaan he tunne.
Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.