Runous

Hakusana ”Runo” ohjaa tänne. Runo on myös etunimi.

Runous eli lyriikka on kirjallisuuden muoto, jossa kieltä käytetään esteettisesti sen merkityksen ja kieliopillisen oikeellisuuden sijaan tai lisäksi. Se koostuu suullisista tai kirjallisista ilmaisuista, joissa kieltä käytetään eri tavoin kuin proosassa. Eräs runouden alalaji on laululyriikka, jossa runomuotoinen teksti liittyy musiikkiin. Runojen ilmaisu nojaa usein mielikuvitukseen, mielleyhtymiin ja kielen soinnillisiin ominaisuuksiin.^lähde?

Runous on vanhin kirjallisuuden laji. Se alkoi suullisena sanataiteena, joka siirtyi yhden runonlaulajan muistista toisen muistiin ja saattoi muuttua matkalla hieman. Muistia auttoivat runomitat alku- ja loppusoinnuin sekä rytmisin keinoin. Kirjoitustaidon kehityttyä runoja alettiin merkitä muistiin, ja kirjoitetusta runoudesta kehittyi uutta taidetta. Moderni runous hylkäsi 1900-luvun alussa runomitat, mutta myös mitallinen runous on edelleen elinvoimainen.^lähde?

Etymologia

Suomen kielen sana runo tulee germaanisista kielistä, joissa sen vastineet ovat tarkoittaneet muun muassa riimukirjoitusta, oppineisuutta ja salaisuutta. Runoi ilmeisesti merkitsi entisajan suomalaisille ja karjalaisille tietäjää tai šamaania, jonka loitsut ja kertomukset ovat runomuotoisia ja yleensä laulettuja.^lähde?

Lyriikka on saanut nimensä kreikkalaisesta lyyra-soittimesta, jolla runoilija säesti esitystään. Tämä osoittaa, että varhainen lyriikka oli laulettua. ^[1]

Suomessa sana runo lienee tarkoittanut alun perin kalevalaista runonlaulajaa, mutta uskotaan, että oppineet antoivat sanalle nykyisen merkityksensä. Runoille ei liene ollut tätä ennen suomenkielistä yleisnimeä. Suomalaiset ovat ennen kutsuneet yleensä laulettuja kansanrunojaan muun muassa nimityksillä virsi, laulu, sanat ja sanelu. Kertovaa runoutta on nimitetty myös tarinoiksi, kertomuksiksi, saduiksi ja taruiksi. Taikuuteen käytettyjä runoja on kutsuttu loitsuiksi, ja loitsun ”taikasanat” olivat luotteet.^lähde?

Lyriikan muodot

Antiikin Kreikassa runous jaettiin kolmeen pääosaan: lyyrisen runouden lisäksi oli eeppinen eli kertova runous (epiikka) ja draamallinen eli näytelmärunous. Lyriikan lajeja olivat Kreikassa jambi eli pilkkarunous ja elegia eli valituslaulu (jambi-sanalla tarkoitetaan nykyisin erästä runomittaa). Varsinaisen lyriikan alalajeja olivat soololyriikka (melos) ja kuorolyriikka (khoros). Tällaiset jaot ovat osittain hävinneet ajan mittaan: sveitsiläinen kirjallisuustutkija Emil Staiger katsoo, että kaikessa runoudessa on lyyrisiä, eeppisiä ja draamallisia elementtejä. Lyyrinen runo on kuitenkin lyhyehkö, olennaiseen keskittyvä ja usein muodoltaan kiinteä ja omissa rajoissaan johdonmukainen. Runous on usein preesens-muotoista ja minäkohtaista. Kuitenkin kaikista näistä luonnehdinnoista on olemassa poikkeuksia.^[1]

Runous eroaa arkipuheesta ja asiaproosasa siinä, että se käyttää kielen mahdollisuuksia laajasti. Se avaa yllättäviä yhteyksiä eri ilmiöiden välille. Tavallisen kielen ennustettavuus on melko suurta siten, että kuulija tai lukija voi arvata seuraavan sanan tai tarkoitetun asian. Lyriikka on oikullisempaa ja tuoreempaa, mikä tekee siitä vaikeammin avautuvaa. Runoilijan tehtävänä on pidetty kielen automatisoinnin vastustamista. ^[1]

Tyylikeinoja

Yleisin runouden tyylikeino on toisto. Se ilmenee äänteiden tasolla sointuisuuden tavoittelussa: jonkin äänteen tai äänneryhmän toistamisella runoilija voi luoda haluamiaan vaikutelmia. Runoilija voi ajatella tiettyjä vokaaleja tai konsonantteja ikään kuin elävinä olentoina. Myös alkusointu on tähän liittyvä ilmiö.^[1]

Runouden yksi tehokeino on rytmi, joka sekin on toistoa eli samojen tai samankaltaisten äännekuvioiden rytmikästä toistamista. Säännölliset rytmikuviot tunnetaan runomittoina. Ne merkitään kaavioilla, joissa viiva tarkoittaa nousussa olevaa (painollista tai pitkää) tavua ja puolikaari laskussa olevaa (painotonta tai lyhyttä) tavua. Suomen kielessä tämä on usein vaikeaa hahmottaa, sillä suomessa voi pitkä tavu olla painottomassakin kohdassa.^[1]

Monien runojen tyylikeino on loppusointu eli riimi. Se on kuitenkin historiallisesti melko nuori, varhaiskeskiajalla käyttöön otettu keino. Loppusointu antaa runolle iskuvoimaa ja sitoo säkeitä yhteen.^[1]

Toistoa käytetään myös kielikuvien tasolla. Runoissa käytetään runsaasti vertauksia ja niistä tiivistyneitä metaforia, jossa kaksi eri käsitepiirin kuuluvaa asiaa liitetään yhteen (kuun sirppi, vuoren otsa). Näitä voidaan käyttää toistuvasti siten, että saadaan aikaan suggestiivista tunnelmaa. Myös kokonaisia säkeitä voidaan toistaa (säekerto).^[1]

Kuuluisia runoilijoita

Suomenkielisiä runoilijoita

Katso myös

Lähteet

↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f ^g ”Lyriikka”, Otavan suuri ensyklopedia, 5. osa, s. 3890–3892. Otava, 1978. ISBN 951-1-04827-9

Kirjallisuutta

Grünthal, Satu & Mäkinen, Kirsti (toim.): Mistä ääni meissä tulee? Runoja ja tulkintoja. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19651-7
Hökkä, Tuula (toim.): Oi runous: Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-173-9
Hökkä, Tuula (toim.): Romanttinen moderni: Kirjoituksia runouskäsityksistä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-293-X
Kainulainen, Siru & Kesonen, Kaisu & Lummaa, Karoliina (toim.): Lentävä hevonen: Välineitä runoanalyysiin. Tampere: Vastapaino, 2007. ISBN 978-951-768-205-3
Kantola, Janna: Runous plus: Tutkielmia modernismin jälkeisestä runoudesta. Helsinki: Palmenia-kustannus, 2001. ISBN 951-45-9280-8
Katajamäki, Sakari & Pentikäinen, Johanna (toim.): Runosta runoon: Suomalaisen runon yhteyksiä länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28568-4
Parkko, Tommi: Kirjoita runo! Opas aloittelevalle runoilijalle. Helsinki: Avain, 2011. ISBN 978-951-692-760-5
Parkko, Tommi: Runouden ilmiöitä. Helsinki: Avain, 2012. ISBN 951-692-918-4

Aiheesta muualla

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Runous Wikimedia Commonsissa

Lisää luettavaa aiheesta Suomenkielisen runouden bibliografia on Wikiaineistossa
Sitaatteja aiheesta Runous Wikisitaateissa
Nykyrunon perustyökalupakki (Arkistoitu – Internet Archive). Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettiarkisto 21.8.2007.
Tutkijat: Runous on itseapukirjallisuutta parempaa terapiaa

[oe-1] ↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f ^g ”Lyriikka”, Otavan suuri ensyklopedia, 5. osa, s. 3890–3892. Otava, 1978. ISBN 951-1-04827-9

[1]