Käynnistin vuoden 2026 romaanien lukemisen kevyehkösti. Valitsin sattumanvaraisesti arkeani viihdyttämään tuoreen dekkarin, joka on samalla historiallinen romaani. Tällainen kombo kyllä kiinnostaa minua historiallisten romaanien ystävänä.
Ruotsalainen Katarina Wennstam aloittaa mitä ilmeisemmin uuden sarjan romaanilla Kuolleet naiset eivät anna anteeksi (Gummerus 2026). Jännäri sijoituu tukholmalaiseen kortteliin 1800-luvun lopulla.
Miljöö on näppärästi valittu, sillä asuinalueella on ylhäisiä ja alhaisia. Romaani käynnistyy siitä, kun kuollut piika löydetään pihasta verinen sikiö hameensa alla. Asia jää vaivaamaan sikiönlähdettämisen uhrin löytänyttä Hilduria, joka on talon köyhän portinvartijan ompelijatytär. Hildur ystävystyy kaikkien odotusten vastaisesti neiti Fredrikan kanssa. Fredrika on muuttanut taloon setänsä perheeseen seuraneidiksi.
Romaani seuraa myös Edit-piikaa, joka on pahassa pulassa. Editin emäntä Olga on jäänyt leskeksi ja kärsii avioliittonsa seurauksista, mutta hänellä on myös salainen, luova toimi. Olgan poika Oscar aloittelee uraansa poliisivoimissa.
•
Romaani kieputtaa neljän erilaisen ja eritaustaisen naisen tilanteita ja tuo ne yhteen. Poliisia ei kiinnosta yhden piian kuolema, mutta Fredrikaa kiinnostaa, ja Hildur toimii hänen tietolähteenään. Fredrika saa myös Oscarin mukaan selvitystyöhön, ja pian myös Olga osallistuu. Editin tilanne kytkeytyy myös caseen.
Näin porvarisneiti Fredrika innostuu etsivän hommista ja varmistuu omista kyvyistään, vaikkei yhteiskunta vielä tunnista naisten taitoja. Romaanissa on aika paljon mustavalkoisia asetelmia, ja välillä saarnataan naisten asemasta, eivätkä yksityiskohtatiedot naishistoriasta kaikkineen sulaudu romaanikerronnaksi. Siitä huolimatta romaani on mukavaa luettavaa; joistain epäuskottavuuksista huolimatta aina on ollut ja tarvittu poikkeushenkilöitä muuttamaan kankeita yhteiskunnallisia rajoja ja odotuksia.
•
Olet ehkä seurannut Ylen näyttämää brittisarjaa neiti Scarletista, jolla on etsivätoimisto 1800-luvun lopun Lontoossa. Wennstam kehittelee kirjassaan siitä hieman ruotsalaista kirjaversiota. Vaikka edellä vähän marisin, viihdyin kuitenkin kirjan maailmassa ja odotan, miten kirjan henkilöiden elämä etenee.
•
Katarina Wennstam: Kuolleet naiset eivät anna anteeksi, suomentanut Christine Thorel, Gummerus 2026, 309 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Huomaan vältteleväni romaaneja muistisairaudesta, sillä vietin yli 12 vuotta niiden seurassa. Isäni sairastui Alzheimerin tautiin, joka eteni aluksi hitaasti mutta varmasti ja sitten niin, että meni vuosia, ettei hän enää tuntenut minua. Äitini muistisairaus oli toisenlaista, vaihtelevaa: välillä harhoja ja ajantajun katoamista, välillä läsnäoloa. Vaikka isäni kuolemasta tulee tänä vuonna 10 vuotta ja äitini viisi, yhä väistelen aihetta – niin kipeitä ovat muistot vanhempien haurastumisesta ja omasta hoitajarooliin asettumisesta.
Lukijat ovat erilaisia. Jotkut eivät väistele vaan nimenomaan haluavat lukea siitä, mitä juuri itse elävät tai ovat kokeneet. Siksi eri kirjat iskevät lukijoihin eri aikoina eri tavoin.
Fiktion lukeminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tulisi olla aiheesta omakohtaista kokemusta. Fiktion merkitys on juuri siinä, että se avaa tuntemattomia maailmoja, saa kokemuksia erilaisista elämistä. Heijastus elämästä välittyy vain sanoin, ja se muuttuu lukijassa kokemukseksi, ajatuksiksi ja tunteiksi. Kukin kokee ja tulkitsee romaania tilanteen, omien kirjallisten makumieltymysten ja elämäntaipaleensa mukaan.
Joskus aihe jyrää koko kirjan. Niinpä minä en voi muuta kuin lähteä muistisairausromaaneihin oman väkevän muistitietoni ja kokemukseni kera. Silloin saattaa kirjalliset ja romaanirakenteelliset seikat jäädä jalkoihin, kun aihe polkee ne.
Riitta Heimonen: Äkkiä oli ilta
Riitta Heimosen romaanissa Äkkiä oli ilta (WSOY 2025) kuusikymppinen sairaanhoitajatytär joutuu vastuuseen iäkkäiden vanhempien kunnon huononnuttua. Väsähtävä isä on muistisairaan vaimonsa omaishoitaja, ja pariskunta elää jo kestämätöntä tilannetta.
Romaani välittää hyvin tilanteen, joka on jyrätä minäkertojatyttären alleen. Raksaan työn raatajanaista painavat jokapäiväisen soitot kauas vanhemmille ja ainainen pelko, mistä on kyse, kun puhelin pirahtaa. Usein on kyse kotikatastrofista, jota tytär lähtee selvittämään kauas vanhempien taloon näivettyvälle pikkupaikkakunnalle. Minäkertoja ottaa välillä etäisyyttä hoitotaakkaan hotelliöinä ja reissuina serkun huvilalle. Ulkomailla asuvaa omaa tytärtään kertoja ei tiukalla elämäntilanteellaan rasita.
Heimosen kerronnassa vaihtelee tukahtuminen ja vapaa ilma, se on minäkertojan paneutumisen, paineen ja pakoilun kierrettä, mikä ilmaisee hyvin, miten raskasta on omien, jääräpäisten vanhempien tilanteen seuraaminen ja yritykset puuttua siihen. Kertoja on tilanteen sisällä, silti ulkona omien vanhusten keskinäisestä, kiinteestä yhteydestä.
Kerrotusta löytyy paljon samastuttavaa, ja kuvaus taiteilee hyvin konkretian ja realismin sekä hieman unenomaisen etäännytyksen kesken. Lukujen kursivoidut satuosuudet ensin arvelluttavat, mutta loksahtavat paikoilleen. Romaanin nimi sykähdyttää: ihmiselämä lipuu ehtooseensa yllättävän nopsaan.
Camilla Nissisen romaanissa Rihmasto (Tammi 2025) äidinkielenopettaja Alma on juuri saanut lapsen ja on hukassa tuoreen äitiytensä kanssa. Samaan aikaan äidinisän muistisairaus etenee niin, että autioituvalla maaseudulla yksin asuminen käy mahdottomaksi. Alman vauvavuosi koostuu pitkälti ajomatkoista ukin luo yksin tai vauvan kanssa.
Romaani sisältää tukun kipeitä asioita: Alman mielenterveysongelmista kärsinyt äiti on jättänyt tytön, kun Alma on vasta kouluikäisenä tutustunut isoisäänsä. Isoisän elämä valottuu takautumin aikoihin, jolloin Alman äiti on ollut lapsi, ja perhettä ravisteli tragedia.
Nissinen saa hyvin eri ainekset toimimaan. Kauheat kokemukset monessa polvessa lomittuvat – siitä syntyy rihmasto. Vaan ei romaani vain kaikkea synkkää ja painavaa levitä, sillä kerronta tarjoaa myös arjen huumoria, jota elämä isoisän kanssa sisältää. Pohjoiskarjalainen murre ryydittää dialogeja ja lisää elävyyttä. Ja vaikka Alma peittelee mieheltään synkkiä PTS-tunteitaan, on siippa hämmästyttävän empaattinen. Se virkistää: kirjan suhteessa on paljon välittämistä ja sitoutumista. Sama pätee Alman ja ukin väleihin.
Alman sisäinen sekamelska ja ulkoinen toimintakyky sisältävät ristiriidan, jonka teksti välittää. Se vetää puoleensa ja saa seuraamaan päähenkilöä. Sama koskee ukin muisteluosuuksia. Ukin umpimielisyys toimii myös kontrastina nykymiehen tunnepuhetaitoon, jonka Alman mies taitaa. Osuvasti romaani myös näyttää vanhustenhoidon kipukohdat. Turhauttavan hoitopalaverin kuvaus taitaa olla piinallisen tuttu lukijoille, jotka ovat yrittäneet hoitaa läheistensä asiaa sote-viranomaisten kanssa.
Uutuuskirjojen joukosta pomppasi innostava kirjan nimi, Metsä ei sinusta lähde (Johnny Kniga 2026). Samastun ajatukseen ja ihastun sanajärjestykseen. Vilkuillessani Mattias Timanderin romaanin takakansitekstiä nakertaa minua hienoinen epäilys: jaaha, esikoiskirja nuoresta miehestä; kenties taas sellainen tavallinen nuoren miehen odysseija, tuiki tavallinen kehityskertomus. No joo, mutta paljon epäilystäni joutaa myös romukoppaan. Tykästyin.
•
Parikymppinen pohjoisen poika asustaa yksin tunturien kupeessa torppaansa ja elää välitilassa välivuosia lukion jälkeen. Hukassa ovat elämisen tavoitteet. Hän tarkkailee luontoa, vaeltelee lähialueilla, välillä käy kaupungissa (Kiiruna), ihmettelee kotikylän sukuriitojen salaisuuksia, hakkaa halkoja naapurin Tagen kanssa ja vaihtelevasti välttelee ja lähentyy naapuritaloa, jossa asuu ”se”, selvästi moneen vaikuttava vanha nainen.
Sitten nuoreen mieheen iskee kiinnostus pään sisäisen ulkopuolelle – tai oikeastaan syvemmin sen sisälle. Kertoja löytää kirjallisuuden. Se vie hänet suurkaupunkiin, jossa lukeminen etenee uudelle tasolle – ja lukemiseen tulee lisä, kirjoittaminen:
”Sen sijaan että olisin vaan ahminut kertomukset ja tapahtumat, alistunut teleologisen halun orjaksi niin kun Vera Brandt sanoi, luin hitaasti ja niin sanotusti kätten työtä pohdiskellen. Ihan samalla tavalla kun sitä saattoi olla hyvä tai huono metsässä tehtävässä ruumiillisessa työssä, saattoi kertomisessakin olla hyvä tai huono. Ja lukemisessa samaten. Sain ikään kun kielen tuohon kaikkeen. Tai sitten en saanut ja ehkä ne lehden ihmiset tykkäsikin juuri siitä. Että minä vaan sanoin.”
•
Alkuun päästyäni ihastun kirjan kerrontaan, sillä siinä on vaivaton autenttisuuden tuntu. Teksti etenee jutustelun tai sisäisen puheen rytmiin. Se säilyttää minäkertojan ajatustenkulun tuoreena ja saa tutustumaan kertojapersoonaan. Vilpittömät, yksinkertaiset havainnot vaikuttavat toisaalta naiiveilta – ja sitten ei ollenkaan.
Kerronta noudattaa juuri sitä, mitä kertoja pohtii kirjallisuuden ytimestä, symbolisuudesta. Silloin kaikki, joka kirjaan painetaan, muuttuu merkityksiksi. Tämän lukuohjeen lisäksi kertoja onnistuu naulaamaan joukkoon aforistisia huomioita.
Harvoin olen lukenut lukemista ja kirjallisuusinnostuksesta tällaista. Romaani tallentaa lukemisen uutuudenviehätyksen ja ajatteluprosessin käynnistyksen. Suurkaupungissa nuori mies kovin onnenkantamoisesti ajautuu kirjallisiin piireihin, sopiihan se, kuten myös kimurantti ihastuminen. Kaikki vie lukemista ja havainnointia eteenpäin.
Kun lukuputkeen tulee katkos, senkin ymmärtää, sillä elämä on elämää, ei vain kirjallisuutta. Kertoja ei kerro kaikkea, eikä hän tiedä kaikkea. Aukot kutkuttavat.
•
Metsä ei sinusta lähde on ylistys lukemiselle mutta ennen kaikkea juurille, kotiseudun tarinoille, luonnolle, luonnolliselle elämänrytmille ja ihmisille. Kotikylän rinnakkaisena alkavat Tukholman korttelikahvilat, baarit ja kirjalliset piirit tuntua vain omina kylinään.
Ruotsin Lapista kerrotaan ruotsalaisessa nykykirjallisuudessa verrattaen paljon (esimerkiksi Karin Smirnoffin Jana Kippo -sarja ja Ella-Maria Nuttin romaanit), mutta hienosti Tiamander löytää oman kulmansa Lappi-kerrontaan. Romaani sulattaa kuvaamansa ympäristöt ja suuret teemat (kuolema ja rakkaus) omanlaisekseen. Sellainen saa innostumaan.
•
Mattias Timander: Metsä ei sinusta lähde, suomentanut Jonja Rajala, Johnny Kniga 2026, 119 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
En voi vastustaa historiallisia romaaneita ja tarinaa, jossa seurataan sukupolvia ja mukana kulkee esinemotiivi. Ja ei tietenkään tarvitsekaan vastustaa, kun tarinaa kerii varma kertoja, Jari Järvelä: romaani Raiteet (Tammi 2025).
Järvelän romaanin esinemotiivi on kultainen taskukello, joka kulkeutuu romaanin ensimmäisessä osassa nuorelle Amandalle. Tyttö rakentaa veljensä kanssa nälkävuosien aikana Pietarin rataa. Kello siirtyy romaanin seuraavassa osassa Amandan pojantyttärelle Kuutamolle. Hän taistelee Kouvolan seudulla punaisten rivissä ja ampuu valkoisia taisteluvaunusta, joka suhaa raiteilla. Viimeinen osa vie jatkosodan loppuun, jolloin Kuutoamon poika Voitto hoitaa pientä, autiota rautatieasemaa kaukana vallatun itärajan reunamilla.
•
Järvelällä on taito kertoa vetävästi niin, että henkilöt tulevat tutuksi ja heidän kohtaloitaan sitoutuu seuraamaan jännittäen. Lisäksi hän taitaa karkeiden, väkivaltaisten tilanteiden kuvauksen. Niissä ei kaihdeta puistattavia yksityiskohtia: ne pakottavat katsomaan silmiin syitä ja seurauksia. Kauheudet kestää, sillä takaa kuultaa ymmärrys ja lämpö etenkin altavastaajia ja vähäosaisia kohtaan.
Raiteet-romaanissa sympatiat kääntyvät oitis Amandan ja Voiton puoleen. Kuutamo on kenties äkkivääränä kiukuttelijana vähän vaikeampi henkilö oitis sympata, mutta hienoisesti tihkuvat tiedot hänen elämänsä alusta ja kulusta kartuttavat ymmärrystä nuoren naisen valinnoista. Näin Voitto kertoo äidistään ja samalla jakautuneesta yhteiskunnasta:
”Isomummini väittää, että äiti lentää harakkana taivaalla ja valvoo kulkuani, harakka hän oli eläessäänkin. Sähäkkä, mustavalkea niin asultaan kuin mielipiteiltään, metallinkiiltoinen, vilkasliikkeinen. Ryöstelevä harakka, teräväkatseinen harakka. Toisten mielestä pirun lintu jonka pesä pitää hajottaa, toisten mielestä se puu jossa harakka päivystää on päinvastoin pyhä puu.”
Huomasin uppoutuvani romaaniin täysin. Henkilögalleria on toisaalta rajattu, toisaalta ympäröity niin, että kuvattujen tilanteiden ja ympäristöjen ominaispiirteet välittyvät. Ripaus taikauskoa maustaa päähenkilöitä. Jokaisen kolmannen osan sivuhenkilöistä syntyy vereviä hahmoja, jotka lisäävät näkökulmia aikaan, josta kerrotaan. Uskon kaiken, mistä romaani kertoo.
•
Historiallisen romaani on ikään kuin mikrohistoriaa: fiktiiviset henkilöt elävöittävät yksilöiden näkökulmista historian tapahtumia. Järvelä osaa sen. Esimerkiksi romaanin alkuosan nälän kuristamat luurangonlaihat selviytyjät ovat tottuneet kalmoihin, joten he eivät hätkähdä sitä, miten itärata rakentuu vainajien luiden päälle. Minun on syytä siitä hätkähtyä.
Ratarakennus piirtyy sieluni silmiin tarkasti köyhiä kyykyttävänä hankkeena, mitä korostaa romaanin hirtehinen alku. Kirjoittajan Järvelä osaa yhdistää rankkaa ja kevyehköä viemättä kummaltakaan sävyltä tehoa. Järvelä näyttää siten kansanosien railot, ja se korostuu romaanin kansalaissotakuvauksessa. Silloin luut entisestään lisääntyvät kotomaan maaperässä.
Romaanin loppuosa tuo sotakuvauksiin uutta, sillä Voiton vahtiman aseman tapahtumat viittaavat Suur-Suomen epäonnistuneiden toimien pimeään puoleen, keskitysleirien karmeuteen. Itse leireille ei kirja vie, vain joihinkin seurauksiin, mikä mielestäni lisää tehoa.
•
Romaanin rakenne on onnistunut – kuten jo alussa mainitsin kolmen sukupolven seuraamisesta. Kerronta monipuolistuu kertojavalintojen keinoin: ensimmäisessä osassa Amanda ja tapahtumat valottuvat Amandan isoveljen silmin, seuraavissa osissa kertoo Kuutamo ja Voitto.
Suosittelen romaania kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Tämä romaani näyttää ensinnäkin yhden käsittelemättömän aiheen, ratarakennuksen. Lisäksi se tuo uusia näkökulmia jo kolutuiksi luultuihin kansalais- ja jatkosotiin.
Järvelä ei himmaile hirveyksiä, mutta ei jumitu niihin. Romaania ei vesitä se, että henkilöihin vähintään kätkeytyy toivo ja rakkaus.
•
Jari Järvelä: Raiteet, Tammi 2025, 306 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kolmihenkinen kirjapiirini on kokoontunut virtuaalisesti jo vuosia: Taru asuu Raumalla ja me Johannan kanssa Helsingissä, joten videopuhelu on tavallisin tapaamistapa. Olemme kyllä vuoden varrella myös nähneet toisemme tosielämässä, huippuna heinäkuiset Vinhan kirjajuhlat.
Kuvakaappaus videopuhelustamme 30.12.2025 ei mairittele meitä, mutta valoisampi tallennus löytyy kahdesta oikeanpuoleisesta kuvasta: kolmikko Vinhan kirjajuhlilla ja illalla ensimmäisen juhlapäivän jälkeen Teiskon Haavikossa.
•
Meillä on tapana valita luettavaksi kirjapari, toinen vanha ja toinen uusi. Joulukuun lopun lukupiirin vanhaksi kirjaksi valitsimme Aldous Huxleyn romaanin Uljas uusi maailma (1932, Tammi 2012/1944).
Olemme oudon monta kertaa valinneet scifiä, vaikkei kukaan meistä ole sen ihailija. Mutta juuri siksi on hyvä ylittää välillä mukavuusrajoja. Tosin tämä lukurupeama osoittautui melkoiseksi ponnisteluksi, vaikka joitain kiinnostavia teemoja löysimme. Huxleyn kirjaan palaan kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksessani 31.1.2026.
•
Joulukuun uudeksi kirjaksi valitsimme Finlandia-palkintoromaanin niin, ettemme silloin tienneet, mikä se on. Joten sittemmin selvisi, että juttelemme joulukuun kirjapiirissä Monica Fagerholmin romaanista Eristystila / Kapinoivia naisia. Olen siitä jo postaillut marraskuussa, mutta tässä lukupiiritäydennys.
Olimme yksimielisiä siitä, että Fagerholmin koko tuotanto ansaitsee F-palkinnon. Meidän kolmen kesken hieman vaihteli lukukokemus tämän voittokirjan suhteen, ilmassa oli myös hienoista pettymystä, koska odotukset kirjailijan pyörretyylistä olivat kovin korkealla. No, toisaalta kerronta noudatti kirjailijalle ominaista ja omanlaistaan kierrettä, mutta siinä oli myös jotain sakkaavaa, jopa keskeneräisen oloista. Totesimme myös, että arvioimme romaania rima todella korkealla.
Romaanissa on paljon aineksia ja askarruttavaa, ja siksi Eristystila sopii lukupiiriin: siitä riittää juteltavaa. Etenkin runsas henkilögalleria puhuttaa, ja juonessa oli myös kommervenkkejä. Tulimme myös siihen tulokseen, että ehkä seuraava trilogian osa palaa kesken jääneisiin seikkoihin kuten päähenkilön äiti- ja sisarsuhteeseen.
•
Olimme sopineet, että vuoden päätteeksi valitsisimme kolme kiinnostavinta kirjaa, jotka olimme lukeneet vuoden varrella.
Johannalla oli valinnan vaikeuksia, joten hän ylitti lukumäärärajan:
– Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva
– Hanna Weselius: Pronominit
– Petri Tamminen: Sinua sinua
– Jari Järvelä: Raiteet.
Johanna halusi myös valita eri genrejä. Antti Nylenin ensimmäinen esseekokoelma teki häneen vaikutuksen: sen on jäsentynyt, säkenöivä ja hieno, vaikkei olisi samaa mieltä esseistin kanssa. Viihteellisestä proosasta hän poimi vielä Liana MoriartynTäällä vain hetken, joka käsittelee kiinnostavasti kuolemaa. Lisäksi viihteen ja vakavan välissä häntä viehättää Karin CollinsinHanko-sarja.
Taru piti kiinni kolmen kirjan valinnasta:
– Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi
– Alex Schulman: 17. kesäkuuta
– Jenny Erpenbeck: Kairos.
Minun kärkikirjoissani voisivat olla kaikki Johannan ja Tarun valitsemat kirjat (paitsi Hanko-sarjasta olen lukenut vain ensimmäisen osan ja Nylenin esseet ovat lukematta). Tein kuitenkin vaihtoehtoisia, vaikeita valintoja ja lisäsin runobonuksen:
– Emmi Itäranta: Lumenlaulaja
– Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä
– Elizabeth Strout: Burgessin pojat
– Sanna Karlström: Maanpäällinen osa.
Lukeminen ja lukupiiri jatkuu armon vuonna 2026. Huippuhetkiä luvassa, toivomme.
On paketoinnin aika: tällaista(kin) vuoteeni mahtui. Jutussa mainituista kirjoista ja tapahtumista on blogijuttuja vuoden varrella – en linkannut niitä.
Vuoden kirjakulttuurihavainnot
Olen lukenut tänä vuonna kutakuinkin 150 kirjaa. Suuri osa on melko tuoreita romaaneja, ja olen käyttänyt paljon lukuaikapalvelua. Kannanko nyt ainakin kahta syntiä?
Yksi vuoden kirjakeskusteluista äityi, kun performatiivisuus yhdistettiin lukukuviin ja lukumääräulostuloihin. Minulle moite ei avautunut, sillä minun on vaikea nähdä mitään väärää siinä, että ihmiset näyttävät lukevansa. Ei edes se vesitä tarkoitusta, vakka kirjojen kera keekoileva henkilö olisi opuksia vain selaillut. Mikä minä olen arvottamaan kunkin lukijan syvällisyyden tasoa.
Näen työarjessani niin paljon kirjoihin ja lukemiseen liittyvää vaikeutta, välinpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä, että kaikki kirjapositiivisuus on tervetullutta. Se myös lisää tulevaisuudenuskoa.
Ymmärrän ristiriitaiset tunteet suoratoistolukemiseen, sillä kirjailioiden tulonmuodostusta verkkokirjat eivät juuri lisää. Kirjabloggaajana ja muuna somettajana sallin verkkokirjojen lukemisen itselleni. Teen ilmaista kirjatyötä postauksissani ja maksan aimo summan lukuajasta, joten jatkan tällä linjalla.
Kustantajat eivät entiseen malliin jaa arvostelukappaleita, ja sopan sotki perusteellisesti Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV), jonka mukaan postauksien alussa tulisi olla mainosvaroitus. Kirjoitan arvioita, en mainosta, ja tämän maininnan olen alkanut lisätä postauksieni loppuun.
Kirjakohokkaat
Vuosi vuodelta tulee vaikeammaksi laittaa lukukokemuksia järjestykseen. On paljon hienoja, miellyttäviä ja ihan kivoja lukukokemuksia. Mahtuu joukkoon välinpitämättömäksi jättäviäkin.
Finlandia-romaaniehdokkaat kasasin, ja monesta löysin kerronnallisesti ja teemallisesti kiinnostavaa. Joel Haahtela kirjoitti minulle kuin tilaustyön, Hiljaisuuden mestari, ja Petri Tamminen näytti romaanissa Sinua, sinua, miten omakohtainen ei ole vain pyörimistä oman navan ympärillä. Historiallisen romaanin voimaa osoitti Jenni RäinänVaino. Käännösromaaneista Elizabeth Stroutin ja Axel Schulmanin uutuudet pitivät taas kutinsa. Novellistiikassa ihastuin Lena Anderssonin terävyyteen, kokoelma Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä.
Fantasiaan kallistuvasta kirjallisuudesta Emmi ItärannanLumenlaulaja lumosi, ja tyylittevän omintakainen Mariia NiskavaaranEster, teurastaja ällistytti. Biofiktiosta löytyi paljon hienoja kirjoja kuten Laura LähteenmäenMarian kirja (Lönnrotin vaimosta) ja Suvi Ratisen Pakolainen (Aino Kallaksesta). Runoista Olli Sinivaaran ja Sanna Karlströmin kokoelmat puhuttelivat. Luin paljon myös dekkareita, mutta aika vähän tietokirjoja.
Tänä vuonna minulla oli joitain laimeita lukujaksoja ja lukemattomuuttakin. Työni on poikkeuksellisen paljon sisältänyt kirjoittamista ja toimittamista, ja sivutyönäni kirjoitan kirjoja, joten kaipa se välillä jarruttaa muuta lukemista.
Lavalla
On ollut ilo haastatella Helsingin kirjastoissa kirjailijoita. Ns. kotipesäni on Kanneltalo, ja siellä olen haastatellut tänä vuonna esimerkiksi Kari Hotakaista, Silvia Hosseinia ja Anna-Kaari Hakkarista; Malminkartanossa Mariia Niskakangasta ja Blogistania-palkintotilaisuudessa Pajtim Statovcia.
Turun kirjamessuilla pääsin haastateltavaksi kahden muun kirjailijan kanssa, kun Aino-Maria Savolainen haastatteli teemalla kirjasomesta kirjailijaksi. Helsingin kirjamessuilla vedin keskustelua teemalla kirjasome ja klassikot.
Sen sijaan Helsingin kirjamessut ei kelpuuttanut lavaohjelmaksi Suomen paras selkokirja -äänestyksen voittajia. Palkintojenjako tapahtui Selkokeskuksen osastolla: sain jaetun ensimmäisen sijan romaanillani Sormus, kärkipaikan jakoi kanssani Satu LeiskonIhmisenhaltija-mukautus, ja seuraavaksi tuli Silja Vuorikurun tietokirja Titanic. (Linkissä lisää.)
Kirjailijan vuosi
Runsas oman tuotantoni vuosi selittyy sattumalla. Vuoden alussa ilmestyi novellikokoelmani Aamusta yöhön, mutta se olisi voinut ilmestyä jo 1—2 vuotta aiemmin. Sattumaa oli sekin, että siitä ilmestyi nopsaan vironnos Hommukustööni: tallinnalaisesta painotalosta otettiin yhteyttä ja ehdotettiin käännöstä.
Romaanini Vihreä on hyvä värion ollut tuloillaan erilaisin versioina vuosia – viimeisin, viimeistelty ilmestyi syys-lokakuun taitteessa. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu romaanini kertoo urapäätöksistä, ystävyydestä ja ihastumisesta, myös rohkeudesta olla oma itsensä. Halusin hieman vastapainoa ongelma- ja lukiokeskeisiin nuortenkirjoihin.
Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi mukauttamaani kirjaa. Bazar tilasi mukautuksen John Boynen romaanista Poika raidallisessa pyjamassa (linkki). Laatusanalla jatkoin klassikkosarjaa, nyt oli Eino Leinon vuoro. Kirjassa Seikkailijatar ja muita tekstejä (linkki) on muutama lyhyt tarina symbolismikaudelta, pienoisromaani Seikkailijatar ja muutama runo selkoversioineen. Tästä kirjasta tein kustantajalle myös selkokielisen tehtäväpaketin.
Muuta mukavaa
Selkokirjallisuuden edistämiseksi perustin selkokirjailijakollegoiden kanssa uuden yhdistyksen, Selkokirjailijat ry – Lättlästa författare rf (linkki). Toivomme lisää selkokirjojen medianäkyvyyttä ja ajantasaista tietoisuutta, mistä selkokirjallisuudessa on kysymys.
Näin monta kiinnostavaa teatteriesitystä, esimerkiksi Red Nose Companyn tuotoksia, Musiikkiteatteri Kapsäkin kompakteja esityksiä ja Helsingin kaupunginteatterin Minna Rytisalon romaanidramatisointeja. Vihdoin pääsin poikani kera myös Taaborivuorelle Seitsemän veljeksen seuraan. Heli LaaksosenIlonhilaaja teki mitä lupasi, ilostutti. Tässä vain muutama maininta vuoden kulttuurikokemuksista.
Parasta ovat olleet kohtaamiset. Kolmihenkinen kirjapiirini kokoontui heinäkuussa Vinhan kirjajuhlille ja majoittui kakkoskodissani Teiskossa. Tapasin erinäisissä kirjakekkereissä myös paljon ystäviä ja tuttuja, joiden seura parantaa elämääni. Kiitos siitä! Kiitos myös ystäville ja kollegoille yhteisistä kohtaamisista ja keskusteluista, myös teille kiitostelen, jotka osallistuitte julkkarintyyppiseen marraskuun tapaamiseen Kannelmäen kirjastossa!
Kotoilu
On minulla perhekin. Mies esilukee käsikirjoituksiani ja takaa minulle työrauhan hoitaen kotiasiat. Kuopuksen kanssa käymme syvällisiä kulttuurikeskusteluja, ja hänen puolisonsaa tukee. Esikoisen kanssa jaamme välillä elokuva-ajatuksia. Sohvi-kissa myötäilee silloin, kun haluaa, ja tulee iltaisin jalkoihini toimien nukkumattina.
Keväästä syksyyn sain ensimmäisen kerran seurata kasvun ihmettä kasvihuonneessani, joka sai nimekseen Haaveikkola, väännös kakkoskotini nimestä Haavikko. Vietin siellä rutkasti aikaa vain istuen ja ihmetellen. Ja lukien. Välillä kurkipari koikkelehti läheisellä pellolla, välillä sade ropisi katteeseen. Lapsuudenkotini vanhat ikkunat saivat uuden elämän ja minä elämänlaatua.
Olen vuoden varrella nähnyt mojovia tv-draamoja kuten Reservatet (Secrets We Keep), Slow Horses, Dept. Q ja Down Cemetery Road. Jouluuni kuului norjalaisen Takaisin kotiin -sarjan kolmas (ja löysä) tuotantokausi, ruotsalainen symppissarja Terapiaa ja tunnetta, ja tietysti Solsidan täytyi katsoa loppuun. Kotimaisista draamakokemuksista mieleen jäi tältä vuodelta kaihertamaan Queen of fucking everything. Moni muukin sarja on tullut tuijoteltua.
Minut tuntevat tietävät, että historialliset draamat kiehtovat minua. Lisäksi viikinkiaika kummasti kiinnostaa (romaanini Sormuskin siitä todistaa). Viikinkiteemaisesti liittyi tänä vuonna yllättävästi muutama sarja toisiinsa. Seuraavassa setvin niitä.
•
Olen jo vuosia sitten ahminut Netflixin Viikingit Valhalla -sarjan, mutta katsoin sen syksyllä toistamiseen mieheni seurana. Sarjan kehikkona toimivat historiafaktat 1000-luvun alkuvuosikymmeniltä: esimerkiksi Englannin kuninkaaksi nousee viikinki Knut Suuri, Norjan Pyhä Olavi (kaikkea muuta kuin ”pyhä”) taistelee kristinuskon nimissä, ja viikingit sotivat Konstantinopolin palkka-armeijassa. Myös viikinkien Amerikan löytämisestä saamme viihdetulkinnan neuvokkaan Leif Erikssonin muodossa. Pääosin historiafaktojen käsittely on melkoisen vapaata.
Viikingit Valhallan henkilögalleriassa on huomattavan paljon vahvoja naisia kuten toistamiseen Englannin kunigattarena juonitteleva Emma Normandialainen. Kiinnostavin nainen navigoi sarjaan Grönlannista: Freydis, ylivoimainen taistelija, jonka romanssit ja uskonasiat kantavat juonta. Freydisin suuri rakkaus, Norjan kuninkuutta hamuileva Harald Ankara, on toinen keskushahmo, jonka seikkailuja ja valloituksia sarja myös seuraa.
Ensimmäinen tuotantokausi koukuttaa, toinen epäilyttää melko epäuskottavana ja turhan väkivaltaisena, mutta kolmas sitoo langat ja solmii ne uteliaisuuttani tyydyttäen. Hienosti sarja käsittelee vallankäyttöä ja -halua ja sukusitoumuksia, ja ennen kaikkea se kuvaa vanhan ja uuden uskon rajoja ja ristiriitoja. Onnistunut roolitus ja vetävä juonenkuljetus takaavat viihteen, jolleivat veriset taistelut kammota. Kolmannella tuotantokaudella saa myös ihailla (alastonta) Pyry Kähköstä historiallisen Harald Jäniksenkäpälän hahmossa.
•
Huvittelin katsomalla Yle Areenasta kuusiosaisen historiadokumentin Viikinkien imperiumin nousu. Siinä on tuoretta tietoa juuri Viikingit Valhalla -sarjan ajoista ja historiallisista henkilöistä. On hauska bongata, missä seikoissa fiktio on vetänyt mutkia suoriksi ja muovaillut faktaa reippaasti fiktion ehdoilla.
Historiadokumentti on turhan viivyttelevä ja toistava, ja tekoälyllä luodut hahmot jähmeitä, mutta historiatieto jämäkkää, joskin spekulaation varaakin riittää. On hienoa saada selvityksiä riimuista ja runoista sekä ennen kaikkea kuningatar Emman sanelemasta kronikasta. Kyllä minäkertojat jo 1000-luvulla hallitsivat epäluotettavan kertojan konstit.
•
Jos haluat saada fiktiokäsityksen Englannin viikinkiajasta ja Englannin kuningaskuntien yhdistymisestä 900-luvulla ennen Viikingit Valhalla -aikoja, kannattaa katsoa Netflixin The Last Kingdom -sarja ja päätöselokuva Seven Kings Must Die. Verestin syksyllä muistiani ja uusintakatsoin elokuvan.
Jos taas kiinnostaa, mitä tapahtuu pari vuosikymmentä Viikingit Valhalla -ajan jälkeen, HBO julkaisi syksyllä sarjan King and Conqueror, joka huipentuu Hastingsin taisteluun vuonna 1066. Tämä tummasävyinen ja totinen sarja kertoo Vilhelm Valloittajan taistelusta Englannin kuninkaaksi. Sormensa peliin on tunkenut Viikingit Valhallasta tuttu Emma-kuningatar ja hänen ikivihollisensa jaarli Godwin perillisineen.
Sarjasta saa selkeän kuvan verisestä vallanhimosta, lupauksista ja velvotteista sekä niiden rikkomisesta. Naisten vaikuttava rooli nousee tässäkin sarjassa miekkamiesten rinnalle.
•
Jos arkeologia kiinnostaa – tai eritoten laadukkaat tanskalaiset perhedraamat – suosittelen MTV:n aikalaissarjaa Haudattu salaisuus. Ylen historiadokumentista ja Viikingit Valhalla -sarjasta tutusta Harald Sinihampaasta tulee tanskalaissarjan arkeologipariskunnan kiistakapula. Draamassa vaimo tekee kaivauslöydön, jonka museonjohtaja-aviomies omii ja tulkitsee hätäisesti. Siitä syntyy soppa, jota sarja seuraa.
Näin on kehkeytynyt usean ja erilaisten tv-sarjojen kimara, joka valottaa eri suunnista 1000-lukua. Historia osoittaa sisältävän draaman aihetta siinä kuin ihmis- ja valtasuhteet kautta aikojen – totuus ja kuviteltu kietoutuvat.
Säästin tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista joululomalleni Jarkko Volasen romaanin Vainovalkeat. Romaanin tunnelma tuntuukin yhtä valottomalta kuin on lumeton joululuonto.
Romaani seuraa aluksi traumatisoitunutta veljesparia, Valdemaria ja Viktoria. He tapaavat tauon jälkeen, ja heitä yhdistää rankka lapsuus oletettujen isovanhempien kovassa kurissa. Valdemar tutustuu Annaan Viktorin pidätyksen jälkeen. Anna on toimittaja, joka salailee suhdetta vaimoonsa Elenaan. Naisparilla on myös yhteinen lapsi.
Tapahtumapaikkana on salaperäinen Medaljonkikaupunki, jonka voi paikantaa venäläiseksi keskusta- ja lähiöympäristöksi. Toisinajattelijoiden vaino vaikuttaa kaikkeen, ja pelon ilmapiiri luo klaustrofibisen tunnelman, jossa tapahtuu diktatuureilla tavallinen: on vaikea luottaa kehenkään, on helppo epäillä kaikkea, eikä mielivallalla ole rajoja.
•
Volasen romaani onnistuu sokkeloisessa henkilö- ja tapahtumakuvauksessa. Juonikehikko sisältää arvoituksellisuutta ja salaisuuksien vähittäistä avautumista, mutta henkilöille se tarkoittaa ahtautta: kaikille keskeishenkilöille olo muuttuu Venäjällä tukalaksi.
Romaanin yhteiskunnallinen aines on sen sijaan avoin: se nimenomaan kuvaa mekanismeja ei-demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa monipulointi ja toisinajattelijoiden elämää tukahdutetaan. Samalla se ottaa kantaa suomalaiseen turvapaikkatilanteeseen, jossa ei tunnisteta hegenvaaraa.
•
Kerronta on tavallaan vanhanaikaista: hän-muoto katsoo henkilöitä ulkoapäin mutta samalla kaikkitietävästi näkee ajatukset ja tunteet. Perinteinen keino on sekin, että salaisuuksia puretaan kirjemuodolla.
Henkilöt jäävät minulle kovin etäisiksi, ja etenkin veljespari tuntuu selllaiselta, että heidän rakennuspuunsa ovat näkyvissä. Naisparin elämän epävakaus ja etenkin Annan ajatuksiin pureutuminen vaikuttaa elävimmältä.
Vainovalkeat vakuuttaa minut sillä, miten se luo ahdistavista elämäntilanteista tumman tunnelman. Romaanina se antaa näkymän tämän päivän todellisuuksiin, ja saa uskomaan kuvaamaansa. Lisäksi se saa ymmärtämään yksilön hädän, jolle ei ole mitään sijaa, kun yhteiskuntarakenteet eivät ota yksilöä huomioon. Myös kaksinaamaisuuden paineet tulevat hyvin esille.
Kerronnallisesti tai kuvauksellisesti romaani ei nouse tämän vuoden lukukokemusteni kärkeen. Kuitenkin: kokonaisuus on tarkkaa ja taitavaa tekstityötä.
•
Jarkko Volanen: Vainovalkeat, Teos 2025, 400 sivua. Lainasin kirjastosta.
Jostain syystä ohitin pitkään Lisa Ridzénin romaanin Kurjet lentävät etelään (Tammi 2025). Huomasin kehuja, ja kurkiteema kiehtoo minua aina, mutta ounastelin romaanin kuuluvan ylitunteelliseen lajiin, jota väistelen. Napsautin pitkän harkinnan jälkeen äänikirjan päälle autoreissun ratoksi enkä katunut.
Romaanin pääkertoja on vanha Bo, joka asuu kotihoidon turvin talossaan. Vaimon muistisairaus on edennyt sellaiseksi, että hän on asunut jo jonkun aikaa hoivakodissa eikä enää tunnistanut miestään Bota eikä pariskunnan ainoaa poikaa Hansia ja hänen tytärtään ”Kimalaista”.
Romaani tallentaa elävästi Bo-kertojan arkea ja koko elämänkulun, sillä mies muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan ankaran isän komennossa, myös työuraansa ja ystäväänsä Turea. Tärkeitä muistoja palaa mieleen vaimosta, ja murhe tunnistamattomaksi muuttuneesta muistisairaasta painaa. Suhde poikaan on ristiriitainen: ajatukset myötäelävät mutta ääneen ei positiivisia tunteita Bo osaa sanoa. Isä-poika-suhdetta hiertää Bon elämän valopilkku, koira Sixten, jota haurastuva Bo ei jaksa enää hoitaa. Sitä on vain hänen mahdotonta myöntää.
Romaanissa on kaikki uskottavaa: erilaisten kotihoitajien kavalkadi Bon kotona, harvojen läheisten kohtaamiset, ystävän puhelinkeskustelut ja menettämisen autius. Erityisen hienosti mutkattoman selkeässä kerronnan läpäisee Bon kunnon heikkeneminen, otteen lipuminen ja kuolemaa kohti etenevä väsymys. Kertomus on kaunis, kuulas ja koskettava.
•
Vietin elämästäni 12 vuotta osallistuen vanhempieni hoitoon ja seuraten heidän muistinsa ja voimiensa hiipumista: kotihoito ja hoitokodit tulivat tutuiksi. Meillä oli Sixten-koiran sijasta Klasu-kissa, mutta kotihoidon kirjaukset ”reissuvihkoon” muistuttivat tämän kirjan kirjauksia, ja hoitajissa oli romaanin tapaan ihania ”ingridejä” ja jokunen ”syöjätärkin”. Yhtymäkohdat vaikuttivat siten, että en kiinnittänyt juuri huomiota romaanin kirjallisiin ansioihin vaan annoin mennä ja sekoitin kirjasisällön kokemaani. Kaikki suojaukset karisivat.
Entä kurjet – kuten romaanin nimessä? Niitä vanhempani seurasivat kotinsa ikkunoista ja pihalta, ja samaa teen nykyisin minä. On minun vuoroni, minua seurannee seuraava polvi. Niinhän se menee, luonnon mukaan. Kurjet lentävät etelään syksyn, maatumisen lähestyessä. Toistaiseksi on voinut luottaa, että keväisin ne palaavat – elämä jatkuu. Aina, jollain tavoin.
•
Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2025, äänikirjana 7 tuntia 19 minuuttia, lukijana Markus Bäckman. Kuuntelin BookBeatissa.
Elämme merkillistä aikaa, jolloin kirjojen lukeminen ja ostaminen sekä lukutaito ovat vähenemässä mutta kirjoja julkaistaan entistä enemmän ja kirjoittaminen kiinnostaa. Säännöllisen tiheästi ilmestyy erilaisia kirjoitusoppaita harrastajille ja kirjoittamisesta kiinnostuneille, miksei myös ammattikirjoittajille.
Viime aikoina olen tutustunut kolmeen erilaiseen oppaaseen ja todennut ne antoisiksi. Siispä lyhyet esittelyt niistä. Eivät ehkä vinkkini ehdi pukinkonttiin, sillä näiden kirjojen osto onnistuu kenties kätevimmin verkkokaupasta, mutta kirjoista ei katoa inspiroivuus, vaikka niihin tutustuisi joulusesongin jälkeen.
Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Lumottu pikajuna. Kirjoita lyhyesti
Mervi Heikkilä ja Anne Leinonen ovat kirjoittaneet yhdessä useita kirjoittamisoppaita. Lumottu pikajuna (Haamu 2025) on suunnattu viidesluokkalaisista ylöspäin, ja kirjassa on otettu huomioon myös sanataiteen ohjaajat. Kuvitus on sarjakuvataiteilija Brocin käsialaa, hieman mangatyylistä ja mukavasti tekstiä elävöittävää. Taitto on miellyttävä, ja kokonaisuus kaikkineen havainnollinen ja helppokäyttöinen.
Opas keskittyy lyhyisiin tekstiin ja poikkeuksellisesti jopa vähän ottaa huomioon selkokirjallisuuden. Kirja konkretisoi sanamäärin, mitä lyhyet tekstit tarkoittavat, ja kirjalijat myös keksivät oman, maukkaan suomennoksen 500 sanan flash fiction -termille: viuhkale.
Kirjassa teoria esitetään napakasti ja keskitytään harjoituksiin, joita on kolmea vaikeustasoa. Harjoituksia on paljon erilaisista kirjoittamisen näkökulmista, joten valinnanvaraa löytyy eri tilanteisiin. Itse ammatillisesti innostuin ja otan varmasti työssäni käyttöön.
•
Mervi Heikkilä & Anne Leinonen & kuvitus Broci: Lumottu pikajuna. Kirjoita lyhyesti. haamu 2025, 95 sivua. Sain kirjan kustantajalta. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)
Päivi Koivisto & Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon
Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola ovat toimittaneet kirjoittamisen kirjan 12 kuukaudelle, siksi nimi Kirjoita vuosi (Arthouse 2025). Jokainen kirjan 12 luvusta on eri kirjailijan kirjoittama, ja jokaisen kirjoittajan kulma on hieman erilainen kirjoitusprosessiin. Joka luku sisältää kirjoittajan pohdintaa, vinkkejä ja konkreettisia kirjoitusharjoituksia. Kirja ottaa myös huomioon eri genret.
Kirja sopii monenlaiselle kirjoittajalle, ammattilaiselle ja aloittelijalle. Toimittajat tiivistävät tarkoituksen: ”Tavoitteemme on ollut laatia matalan kynnyksen opas, joka rohkaisisi lukijaa kokeilemaan, syventämään ja monipuolistamaan kirjoittamisen taitojaan.” Hyvin tuo toteutuu, sillä kirjoitusharjoituksia riittää. Kirjoittamiseen ryhtyminen varmasti helpottuu kirjan avulla.
Kaikista 12 opastajasta ja jutusta tekisi mieli jotain mainita, mutta valikoin nyt vain kourallisen. Siri Kolun näkökulmajuttu konkretisoi hienosti kokeiluja, jotka auttavat näkökulmien valintaa. Anneli Kanto tarjoaa käytännöllisiä vinkkejä taustatyöhön, kun kirjoittaja tarvitsee tekstiinsä aitoa ajankuvaa. Tapani Bagge avaa jännityksen toimivia rakenneratkaisuja, joita sopii varioida. Kiinnostavaa on lukea Monica Fegerholmin kirjoitusprosessia, joka avaa hyvin myös hänen tuotantonsa kirjoittamistapaa. Erityisen ilahtunut olen Silvia Hosseinin luvusta esseestä, sillä lajien välissä likuva melko hähmäinen esseelaji saa Hosseinin kynästä valoa ja virettä.
Mainio kirjakokonaisuus, jonka uskon maistuvan myös ylipäätään kirjallisuudesta kiinnostuneille.
•
Päivi Koivisto & Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon, Art House 2025, 312 sivua. Kirjoittajat: Pauliina Vanhatalo, Siri Kolu, Anneli Kanto, Sinikka Vuola, Anne Leinonen, Tapani Bagge, Marko Hautala, Matti Kangaskoski, Johanna Venho, Henriikka Tavi, Monica Feagerholm ja Silvia Hosseini. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)
Jani Saxell: Aiheiden kirja. Uusia näkökulmia, teemoja, tekniikoita luoville kirjoittajille
Jani Saxell lähestyy kirjoittamista aiheiden valinnasta vaan siitä, mistä ja mitä kirjoittaja kirjoittaa. Rakenne on tässä Aiheiden kirjassa (Art House 2025) innostava, sillä kirjan seitsemän lukua keskittyvät tiettyihin teemoihin: ikään liittyvät siirtymät, maagisuus ja kauhufantasiat kasvukertomuksissa, perhekuvaukset, antisankarit (myös tv-sarjoissa), työläiskuvaukset, aikalais- ja sukupolvikuvaukset sekä lopuksi alueellisuus.
Saxellin kirja on tarkoitettu jo edistyneille kirjoittajille, esikoistaan tai toisinkoistaan työstäville. Kirjan käsittelytapa on monipuolinen ja lähestymistapa esseistinen. Saxell käsittelee kunkin luvun teemaan valittuja kirjoja, lisäksi muiden lukijoiden havaintoja niistä, myös kirjabloggaajien. Jokaisen luvun jälkeen tulee lista harjoituksia kirjoittajille.
Tästä lyhyestä esittely typistää kirjan, mutta sellaisen uhallakin tiivistän, että Aiheiden kirja sopii kirjojen analyysista kiinnostuneille: toisen lukijan havainnot voivat ruokkia omia tai innostaa kirjassa mainittujen teosten lukemiseen – tai omaan kirjoittamiseen. Kokonaisuus on sivistynyt. Minä luin sitä kesästä joulukuuhun luvun silloin tällöin mukavasti ruokkien lukunäkökulmiani.
•
Jani Saxell: Aiheiden kirja. Uusia näkökulmia, teemoja ja tekniikoita luoville kirjoittajille. Art House 2025, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta. (Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.)
Jane Austenin romaanien lukeminen on minua säväyttänyt vuosien varrella. Kersti Juvan uusimmat suomennokset ovat hienoja. Alkukielellä en ole mestaria lukenut, vaikka myöhäisteininä ostin Lontoosta romaanin Pride and Prejudice.
Austenin romaanien terävä säätykuvaus viehättää yhä, ja vaikka moni henkilöhahmo äityy karikatyyrimäiseksi, ei voi olla ihailematta, miten mojovasti Austen käsittelee turhamaisuutta, pikkusieluisuutta ja oman edun tavoittelua. Joukossa on myös rakastettavia hahmoja ja tunteisiin vetoavuutta.
Austen on vaikuttanut merkittävästi romanttisen viihteen kaavaan: lupaava lemmenpari on selvillä aika alkuvaiheessa, mutta mutkia tulee matkaan ennen hääkellojen kilinää. Austen toteutti malliaan vivahteikkaasti – sellaisella älyllä ja taidolla, johon jälkipolvet harvoin yltävät.
•
Vuonna 1995 valmistuneen tv-sarjan Ylpeys ja ennakkoluulo olen nähnyt ainakin 10 kertaa, ja nyt odotan Netflixin uutuustuotantoa. Vähän kyllä säälittää jo etukäteen Jack Lowden, joka joutuu Mr. Darcyna täyttämään Colin Firthin säihkyvät ratsastussaappaat – muusta roolituksesta en huolta kanna. Tosin Lowden on kyllä vakuuttanut sarjassa Slow Horses…
On minulle muutkin Austen-filmatisoinnit maistuneet. Etenkin arvostan Emma Thompsonin käsikirjoittamaa Järki ja tunteet –elokuvaa (1995). Katsoin sen pari viikkoa sitten, ja monen vuoden tauon jälkeen minuun taas vetosi rahan ja rakkauden ristivedon kuvaus, myös tunteiden voimakkuuden luonnevaihtelut.
•
Ruotsalainen Gun Britt Sundström on kääntänyt Austenia äidinkielelleen. Austen myös mainitaan Sundströmin romaanissa Suhteista parhain (Tammi 2024/1979). Muuten ei romaanissa austenilaisuus juuri ole läsnä kuin järki ja tunne -vatvonnassa. Päähenkilö Martinasta saattaa kyllä löytyä ripaus itsetietoista ja härnäävää Elizabeth Bennetiä tai miksei myös jotain rippeitä Dashwoodin sisaruksista:
”Pitkä elämäni on mielestäni vähintäänkin opettanut ettei tunteilta kannata odottaa järjen valoa. Mutta vielä ei minulle ole valjennut miten tulisi menetellä, että saisi ne hallintaansa.”
•
Sundströmin romaani vaikutti ilmestyessään ruotsalaisiin, kun se käsitteli vapaita suhteita naisnäkökulmasta. Kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen alkusyksyn kirjaksi, koska meitä kiinnosti sen tituleeraaminen moderniksi klassikoksi. Kaikkia meitä kolmea väsytti romaanin ylipitkä jaarittelu. On meillä ollut lukupiirikirjana myös Austenin Emma, joka kirvoitti hieman samoja tuntemuksia. Silti Austen virkisti (ainakin minua) enemmän kuin nykyklassikko Ruotsista.
Sundströmin romaanin alussa kiinnostaa tunnistettava ajankuva, pohjoismainen 1970-luku. Osuvin osuus löytyy kuitenkin kirjan viimeisestä 10 %:sta. Noin 90 %:a yksityiskohtaista suhdesepustelua päättyy luopumisen tuskaan ja eritoten yksinäisyyden kokemuksen kuvaukseen. Se vaikuttaa aidolta.
Suhteista parhain ei siten pääty avioliiton satamaan, ja avioliittokin on muuttunut Austenin hyvien naimakauppojen hamuamisen kulttuurista vapaaseen valintaan. Ihmisessä on tapahtunut muutoksia ja kirjallisissa konventioissa myös: suorasukainen seksuaalisuus on toisenlaista kuin Austenin väreilevä odotus.
•
Siispä onnittelut yhä elävälle Austen-teksteille Jane Austenin 250-vuotissyntymäpäivänä! Muita kirjabloggaajien Austen-kokemuksia pääset lukemaan Tuulevin lukublogissa.
•
Gun Britt Sundström: Suhteista parhain, suomentanut Marja Aloparus, Tammi 2024 / 1979, 17 tuntia 28 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
Toissakesäinen lukukokemukseni Lina Wolffin romaanista Rakastajat oli kerrassaan innostava. Tohkeissani ihastelin henkilö-ja tapahtumakuvauksen taitoa ja arvoituksellisuutta. Sellaista löydän myös Wolffin uutuusromaanista Lihan aika (Otava 2025), mutta tohkeilun sijaan hämmennyn. Sen sijaan olen innoissani siitä, että Lina Wolff tulee toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumaan: ehkä hän avaa kummallisen ja kuumottavan kirjansa saloja.
Matkailua, pakoilua, ihmeitä, nunnia, tositeeveetä, uhkaa, väkivaltaisia kohtaloita ja mitä vielä! Romaanissa on vyyhti, joka keriytyy kyllä mutkittelevaksi juoneksi, jossa yhdistyvät kovin erilaisten kirjahenkilöiden tulkinnat elämänarvoista. Yksioikoista ei siitä kehkeydy. Uskottavuuskin on koetteilla, mutta hurttina menona sellaisen voi ottaa vastaan.
Juonesta sen verran, että ruotsalaiskirjailija saapuu Madridiin ja sattuman sanelemana majoittaa tositeeveenunnaa (!) pakoilevan miehen, Mercuron. Kirjailija pyrkii joltisenkin pyyteettömään hyvään, joten hän värväytyy dementoituneen miehen osa-aika-avuksi. Siinä sattuu kupru, joten nainen matkustaa mielentyyneyttä etsien Mercuron kanssa rantalomalle, joka muuttaa kaiken. Se johtaa kirjailijan ja ikivanhan Lucia-nunnan kirjeyhteyteen, jossa selviää muun muassa, mikä ja miksi uhkaa naisen majoittamaa Mercuriota.
•
Pidän romaanin arvaamattomuudesta ja yllätyskäänteistä, samoin viehättää se, että akseli hyvä-paha näyttäytyy hämäränä, välillä merkillisen sumeana. Lopullisuus kuten kuolema sisältää edeltäviä tekoja, jotka voi eri henkilöt nähdä ja perustella eri tavoin.
Vanhan ja nuoren nunnan mukaan tulo romaaniin tuottaa minulle mielenrauhan menetystä. En ihan saa kiinni taajuuksista, joita romaaniin ilmaantuu. Voi olla, että katolinen meininki pysyy minusta etäällä. Ehkä nunnuuden käsittämistä ei tarvita, riittää kenties vain ihmisten kummallisuus ylipäätään. Sellaista löytyy vanhan nunnan Lucian taustoista kuin myös nuoren Adankin vinksahtaneesta persoonasta.
•
Romaanissa on useita kerroksia moraalin ja eettisyyden mietintää, monen keissin voimin. Kiinnostavin juonne löytyy tositeeveetyyppisestä nettiohjelmasta, jossa moraalia punnitaan. Romaanin Mercuro ilmoittautui vaimonsa kanssa ohjelmaan, sillä Mercuro halusi sovittaa pettämisensä vaimolleen. Mercuro kuvailee jopa runollisesti ohjelmatyyppiä:
”Tiesin, että kun aloittaisimme, kaikki menisi suorana nettiin. Jaksoja ei ole koskaan leikattu, eivätkä Mister Blue ja Miss Pink välitä, vaikka tilanne riistäytyisi käsistä. Olen useita kertoja nähnyt niin tapahtuvan, kun olen istunut turvallisesti kotisohvallani, ja suoraan sanoen tuntenut vahingoniloista nautintoa. Juuri sitä minä tässä ohjelmassa arvostin. Jumala ja Jumalatar eivät kavahtaneet mitään. Mutta kun oma perse on tulessa, kaikki tietenkin asettuu eri valoon. Tarkoitan, kun istuu siellä itse. Näin sieluni silmin, kuinka kommenttikenttä lainehti kuin viljavainio lempeässä tuulessa. Tähkät liikkuivat hiljaa, jännittyneen odotuksen vallassa. Mutta horisontti oli tumma.”
Mercuron painostus menee äärimmäisyyksiin. Wolff luo romaaniin väkivallan uhkaa, tunnelman tummuus sen kuin sakenee romaanin edetessä.
•
Kirjassa kertojat vaihtuvat. Aluksi hallitsee kirjailijaminäkertoja, mutta oman äänen saa myös Mercuro ja Lucia-nunna. Siitähän seuraa aina luotettavuuskysymys, sillä minäkertoja valitsee kerrottavansa kuten myös sen, mitä kertoja ei kerro. Menen leikkiin mukaan, mutta huomaan nopeasti itseni syrjästäkatsojaksi. Siksi romaanista ei jäänyt minulle huimia muistijälkiä, vain lukuhetkien mittaisen ihmettelyrupeaman.
Juha Hurme on oivallisesti valinnut elämä ja teokset -aiheeksi Anni Polvan, yli 100 kirjaa kirjoittaneen ja kolme miljoonaa kirjaa myyneen kirjailijan. Kirjan nimi Suomen nuijituin nainen (Teos 2025) kuvaa kriitikoiden kantaa viihde- ja lanu-kirjailijaan. Kirjailija Polva itse on tiivistänyt osansa kirjailijana: ”Ainakin minun kohdallani kaikki ihmiset on kivoja. Jos nyt jätetään nuo lehtikriitikot pois, mutta kaikki muut on olleet niin kauhean kivoja.”
Vaikuttaa siltä, että Hurme on ahminut koko Polvan tuotannon. Nostan hattua. Toisaalta hämmästelen, että kirja koostuu pitkälti lyhyistä teosreferaateista ja pitkähköistä sitaateista. Toisaalta taas pidän sitä kunnianosoituksena, sillä näin Polvan tuotanto saa kokonaiskatsauksen. Lukijana saan hämmästellä etenkin romanttisen viihteen kaavan variointitaitoa, jota Polvalla riitti.
Polvan tuotannosta Tiina-sarjan ensimmäinen kirja on myös selkomukautuksena (Pieni Karhu 2022).
Polvan lasten- ja nuortenkirjallisuus saa tasa-arvoisen kohtelun. Kirjan väärti on todellakin tämä puoli Polvan tuotantoa, sillä Tiina-sarja veti lukemisen pariin monta vuosikertaa lapsia. Itsekin olen Tiina-väkeä. Minut sai kyllä eritoten kiinnostumaan kuvaukset Polvan Kaisa-sarjasta, jota en tunne, sillä mainion ärhäkältä nimihahmo vaikuttaa.
•
Hurmeen kirjan alkupuoli on kiinnostava, sillä Anni Heinosen lapsuus- ja nuoruusvaiheet Hurme kuvailee elävästi. Vähävaraisen perheen ahtaat asuinolot ja kesät Lammin mökillä elävöittyvät hienosti.
Erikoisen niukaksi elämäkerrallinen aines muuttuu, kun Anni avioituu Polvianderinsa kanssa. Sotavuosissa vielä on elinolotarkkuutta, mutta sen jälkeen ei elämänmenosta juuri muuta irtoa kuin se, miten työteliäs kotirouva Anni oli viisine lapsineen ja kotihommineen. Viimeiset vuosikymmenet jäävät erityisen niukoiksi. Hurme kuittaa:
”Vahvan ja lahjakkaan naisen kutistumista vapaaehtoisesti kotirouvan suppeaan rooliin Polva käsitteli toisaalla: hän työsti teemasta noin 35 variaatiota arvoituksellisissa viihderomaaneissaan.”
•
Toisaalta Anni Polva on kirjoittanut muistelmateoksia, joten elämästä uteliaat voivat siirtyä lukemaan alkulähteitä. Niitä Hurme nostaa kulttuurihistoriallisesti merkittäviksi, lapsuuskuvauksia jopa etnografisesti arvokkaiksi.
Anni Polvasta tulee myös komeasti yhden aikakauden ikoni Kalle Päätalon rinnalle: kirjakauden, jolloin kirjoja myytiin ja luettiin: ” – – syntyi reilun sadan vuoden jakso osapuilleen välille 1880–2000, jolloin ihmiset lukivat kirjoja ja kansalaisyhteiskunta rakentui kirjallisen sivistyksen varaan.”
Suosittelen kyllä Hurmeen tekstiä, sillä sen liukkaus ja veikeä sanailu viihdyttävät, välillä naurahtelen sanavalintoja. Hurme siis kirjoittaa hauskasti mutta ei naureskele kohteensa kustannuksella. Taustalla on arvostus sanatyöläistä, tuotteliasta tekijää kohtaan. Silkkihanskoja ei Hurmeella ole, mutta ote on toinen kuin menneiden vuosikymmenten asenteellisilla kirjallisuudentutkijoilla ja -kriitikoilla. Kirjan lopun tiivistysluku Polvan tuotantopiirteistä on mainio.
•
Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen. Anni Polvan elämä ja teokset. Teos 2025, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
”Pete sulki silmänsä ja ajatteli, ettei millään ollut lopulta mitään väliä. Universumi oli ikuinen ja ääretön, eikä heitä pian muistaisi kukaan. Hän ei tiennyt, mitä Tamminiemessä oli tapahtunut sata tai edes kymmenen vuotta sitten, samalla tavalla tämä ilta valuisi pimeyteen. Vaikka ajatus ei ollut ihan tosi, se sai olon muuttumaan paremmaksi.”
Tai mitä väliä on ollut ajasta kevättalvesta 1972 tammikuuhun 1973? Se olisi ehkä vaipunut pimeyteen, ellei JP Koskinen olisi kirjoittanut romaania. Ajasta kirjojen kansiin on päässyt Urho Kekkosen kotipesä, Tamminiemi, ja sen ympärillä pörräävä väki. Hyvät veljet -romaanissa (WSOY 2025) seurataan teini-ikäistä Peteä valtiovallan liepeillä.
•
Pete on Sylvi Kekkosen etäinen sukulainen, joka jää orvoksi, kun alkoholisoitunut yksinhuoltajaäiti kuolee. Varaton Pete ei voi jatkaa oppikoulua eikä sieltä lukioon, ja matematiikkakilpailun palkintokin menee sivu suun juuri koulupudokkuuden vuoksi. Pete saa turvapaikan Tamminiemen saunakammarista, ja hänen elämänsä muuttuu.
Urkki vilahtelee saunan puolella, niin myös vallan ytimen muut miehet. Ahti Karjalainen kantaa Petelle kuittipinoja, koska Pete tiedetään matematiikan taitajaksi. Jotain häikkää Keskustan kuiteissa on, mutta Pete laskee niitä salassa. Lisäksi Pete pääsee moniin hämäriin reissuihin Tamminiemen henkilökunnan kanssa, asiana Urkin toimeksiannot – eivätkä monikaan niistä kestä päivänvaloa. Joskus Pete lukee Sylville ääneen ja Sylvi jupisee miehestään ja käyttää hänestä nimeä Häiskä.
•
Koskisen romaani käsittelee ulkopuolisuutta ja osattomuutta – sellaiseksi Pete ruumiillistuu. Se kertoo myös siitä, että voi olla mukana tapahtumissa niin kuin Pete on hämärähommissa mutta silti koko ajan irrallinen. Riipaiseva kuvaus syrjään sysätystä syntyy jouluaaton ateriasta: Pete ja taloudenhoitaja kyökin puolella pupeltamassa herrasväen jämiä.
Romaani kuvaa lisäksi aikaansa arvomaailmaa, esimerkiksi maksullista oppikoulua ja lukiota, johon ei köyhillä ollut asiaa. Aikaan kuuluvaa on lisäksi poliittinen suhmurointi, ja siksi keskiössä zoomataan suomalaista demokratiaa silmään sahanneen poikkeuslain pohjustusta, siis sitä, miten Kekkosen presidenttikausien jatko pyrittiin turvaamaan. Romaani paljastelee tuota taustatohinaa – mikä siitä on tosipohjaista, mikä ei, tiedä häntä.
•
Lukija on valinnan edessä.
Valinta 1: Hyvät veljet vaikuttaa veijarihenkisenä, ehkä jopa kirjan takakansitekstin mukaisesti gangsteriromaanina, kun lukija tempautuu täysillä tilanteiden sisään ja Peten kohtaloon. Silloin myös tunnelma tiivistyy sivujen myötä, kiristyy ja pistää jännittämään Peten puolesta. Ja uups, loppu yllättää!
Valinta 2: Hyvät veljet hämmentää, kun päästää itsensä epäilemään, miten teini-Pete saa aseman, jossa hän vaalii Urkin salaisuutta ja vahtii pressan keskustelujen mahdollisia muistiongelmia sekä laskee Karjalaisen kuittipinoja. Uskottavuusongelma jää vaivaamaan, vaikka ihailisi kirjailijan kerronnan kokonaishallintaa.
No, kallistuin kakkosvaihtoehdon puolelle ja iloitsen, että on monia ykköskohdan lukijatyyppiä. Arvostan suuresti JP Koskista tarinankertojana ja kiinnostavien henkilöiden kohtaloiden kuvaajan historian rattaissa niin että he nousevat romaanissa sivusta keskiöön (esimerkiksi Ystäväni Rasputin ja Tulisiipi). Odotan sellaiselle jatkoa.
•
JP Koskinen: Hyvät veljet, WSOY 2025, 302 sivua.
Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.
Biofiktiopukessani olen lukenut romaanin PakolainenAino Kallaksesta ja Minna Rytisalon romaanin Lapin legendaarisesta Petronellasta, Sylvia. Kolmantena lajiin loksahtavana teoksena luin Tiina Käkelän romaanin Fredrika Runebergista, Fredrika (Aviador 2025). Juttujeni ilmestymisputken katkaisi Finlandia-hässäkkä, mutta nyt on Fredrikan vuoro.
Käkelän romaania kehystää minäkertoja, joka kirjoittaa lehtiartikkelia Fredrika Runebergista ja on tätä tutkinut opiskellessaan jo gradun verran. Kehykseen kuuluu myös kertojan elämänvaihe päiväkoti-ikäisen lapsen yksinhuoltajana ja toistuva tuska karhuta lapsen holtittomalta isältä lainmukaisia elatusmaksuja. Lisäksi kylpyhuoneen vesivahinko rasittaa arkea, joskin kylppäriremontoija myös herättää kiinnostusta.
Kertojan sakeaa arkielämää katkaisee paneutuminen Fredrikan Runebergin elämään. Kertoja kuvailee ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin kirjoittaneen rouva Runebergin elämää ja kirjallista tuotantoa esseistisesti niin, että siinä on tutkimusfaktoja ja kertojan kommentointia. Fredrikan ajan tapahtumat ja aatteet sekä J. L. Runebergin nousu kansallisrunoilijaksi ja naisseikkailut kuuluvat kirjan aiheisiin.
•
Romaani ei sinänsä tee uusia löydöksiä Fredrikan elämästä vaan toimii kirjassa kiinnostavana elämäntarinana ja tietyllä tavalla peilaa naiskirjailijan tilannetta. Fredrikalle arjen pyöritys lapsikatraan äitinä ja miehensä palvelijana ei juuri anna kirjoittamisrauhaa. Silti hän ehtii kirjoittaa ja toivoa arvostusta, vaikka kamppaileekin itsetuntonsa kanssa: aina vaivaa ajatus, ovatko tekstit tarpeeksi hyviä.
Nykynaisen arki on ahdasta toisin, vaikka on päiväkodit ja arkea helpottavaa infraa. Itsetunto kirjoittajana kumpuaa fredrikoista, eli kipuilu tarpeeksi hyvästä jatkuu. Koska päähenkilö on freelancer, hänen elantonsa on kiinni siitä, että viimeisin juttu myy, jotta seuraaville on tilausta.
•
Käkelä kirjoittaa luistavasti ja viihdyttävästi. Kuvailu on havainnollista ja selkeää. Aikaliikkuvuus kerrontahetkestä omiin muistoihin ja Fredrikan aikaan sujuu joustavasti. Kertojan tunne-elämä tulee kirjaan mukaan hitusen romanttisen viihteen tavoin, mutta se maustaa kokonaisuutta yllättävän mukavasti ja tuo tullessaan lämpöä.
Kertojan elämänkulku muuttuu kontrastiksi verrattuna Fredrikaan, joka ei kokenut elämässään huolenpitoa:
”Runebergin vuonna 1863 saama aivohalvauskohtaus on kuin maanjäristys tai tsunami, jonka jälkeen mikään ei ole enää entisellään Fredrikan elämässä. Runebergistä, perheen sosiaalisen elämän keskuksesta, tulee vallasta syösty synkkä despootti, musta aukko, joka imee voimaa ympäristöstään siinä missä ennen aurinkona säteili sitä muille. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Fredrika huomaa muuttuneensa satelliitiksi, joka pyörii tuon tyhjän kohdan ympärillä voimatta irrottautua sen vetovoimasta. Tai ehkä Fredrika ei käyttäisi ihan tällaista kielikuvaa, ehkä hän ajattelisi olevansa hevonen tukkikuorman edessä tai kaivon pohjalla ämpäri.”
Fredrika-romaani maistui minulle mukavasti. Eläneen henkilön elämäkerta elävöittyi romaanin nykytason rinnalla, ja nykytaso tarjosi jatkumoa kirjoittavasta naisesta.
•
Tiina Käkelä: Fredrika, Aviador 2025, 129 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 