Varsinais-Suomen kulttuuriperintöblogi

maanantai 19. tammikuuta 2026

Pansion Ankkurikylän inventointiprojekti 2025

Valokuva Ankkurikyläntieltä 17.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Pansion Ankkurikylän inventointiprojekti 2025

Marraskuussa 2025 Pansion Ankkurikylän asukkaita informoitiin tiedotteilla, että alueella tulee kiertämään siviilipalvelushenkilö Samu Nygren museoinventoijan tehtävissä. Kyseessä oli siis Ankkurikylän täydennysinventointi, jossa alueen historiasta ja rakennuksista kerättiin tietoja Museon Informaatioportaaliin eli MIP-palveluun, joka toimii Varsinais-Suomen kulttuuriympäristön parissa työskentelevien viranomaisten työkaluna.

Valokuva Ankkurinkyläntieltä autotielle 17.11.2025.
Taustalla näkyy Pernon telakka. Valokuvaaja: Samu Nygren.

Ankkurikylän alueen talot rakennettiin kaikki vuosien 1939–1954 välisenä aikana, vilkkain rakentaminen painottuen 1940-luvulle. Kylä sai alkunsa, kun puolustusvoimien laivastoaseman työntekijät alkoivat rakennuttaa omakotitaloja alueelle. Eräs asukas kertoo, kuinka Ankkurikylän olivat alkuvuosina asuttaneet vähävaraiset puolustusvoimien laivaston ”kapiaiset”. Ankkurikylässä onkin asunut runsaasti laivastoaseman upseereja, mutta myös lähellä sijaitsevan Pernon telakan työntekijöitä. Ankkurikylä sijaitsee aivan puolustusvoimien aitojen rajoilla, piilossa metsikössä, jossa villieläimet elävät vilkasta elämää. Ankkurikylän asukkaat saivat aikoinaan kulkea lupalapulla uimaan puolustusvoimien rannalle, mutta se on nykyään kielletty. Monet asukkaat ikävöivätkin kovasti kävelymatkan päässä olevaa rantaa. Ankkurikylän tontit kuuluivat ennen Pernon kartanon maa-alueeseen. Alue oli aiemmin osa Raision kuntaa, kunnes se liitettiin Turkuun 1970-luvulla.

Valokuvassa yksi Ankkurikylän vanhoista omakotitaloista, kuvattuna Ankkurikyläntieltä 17.11.2025.
Valokuvaaja: Samu Nygren.

Oikealla oleva valokuva on vuodelta 1941 ja siinä esiintyy kolme Ilmarisen uppoamisen selviytyjää. Oikealla puolella seisoo Matti Tiusanen, yksi Ankkurikylän alkuperäisistä asukkaista. Päästyään eläkkeelle armeijasta, Tiusanen työskenteli vielä yövartijana laivateollisuudella n. 20 vuotta. Ilmeisesti Tiusasen veli keksi nimen "Ankkurikylä", koska sinne ikään kuin "ankkuroituvat" armeijasta eläköityneet miehet.

Ankkurikylän rakennushistoriaa

Vuosien aikana Ankkurikylän taloissa on tapahtunut runsaasti muutoksia: laajennuksia, kunnostuksia, jopa purkuja. Jotkut talot näyttävät miltei upouusilta, kun taas jotkut taloista ovat pysyneet melko samannäköisinä alkuvuosistaan asti. Eräs asukas kertoo, kuinka Ankkurikylä on ”tekemällä tehty”. Ankkurikylän rakennukset on tehty hyvistä, kestävistä materiaaleista suurella vaivalla. Moni talo on rakennettu kovalle kalliolle, jota on jouduttu jopa räjäyttämään rakentamisessa. Talot rakennettiin yhteisöllisesti ja asukkaat ahersivat mielellään yhdessä.

Elämää Ankkurikylässä

Ankkurikylässä 45 vuotta asustaneen asukkaan mukaan elämä Ankkurikylässä on aikoinaan ollut todella yhteisöllistä. Ihmiset olivat tiiviisti yhdessä, tekivät yhteistyötä, ja heillä oli oma tehokas omakotiyhdistys, joka perustettiin vuonna 1950 ja toimi aina vuoteen 2025 asti. Tässä yhdistyksessä alueen asukkaat päättivät asioista yhdessä ja järjestivät esimerkiksi kylänjuhlia ja vuosijuhlia. Vaikka alueen asukkaiden välillä on tietenkin ajoittain ollut erimielisyyksiä, jopa riitoja, on ylipäätään elämä Ankkurikylässä ollut rauhallista. Nykyään ihmiset ovat mieluummin omissa oloissaan, mutta asukkaat luottavat siihen, että naapureilta saa apua tarvittaessa.

Valokuva Ankkurikyläntien viereisestä Ankkurikylänkadusta 17.11.2025.
Valokuvaaja: Samu Nygren

Ankkurikylä on erittäin hurmaava pieni asuinalue, jossa kaikki tuntevat toisensa, ja näin se on aina ollutkin. Suurimmalla osalla taloista on vuosien saatossa ollut vain 2–3 omistajaa. Asukas kertoo, että Ankkurikylän väestö on ”matala profiilista porukkaa”. Alue tuntuu suojatulta ja erittäin turvalliselta, eikä häiriötekijöitä juurikaan ole. Ankkurikylän asukkaiden haastatteluissa tuotiin muutamaan kertaan esille telakan rakennusäänet, mutta ne eivät kuitenkaan tunnu häiritsevän asukkaita. Niihin on ilmeisesti totuttu, ja äänet kohdataan osana arkea. Eräs asukas mainitsee myös, kuinka onnellinen hän on itse ollut asuessaan Ankkurikylässä. Hän ei voisi kuvitella asuvansa missään muualla.

Projektini Ankkurikylässä

Valokuva Ankkurikyläntieltä 17.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Projekti Ankkurikylässä oli erittäin puoleensavetävä, sillä pienet kylät ja naapurustot ovat aina kiehtoneet minua. Kun kylä on pieni, luonnollisesti asukkaat oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja sosiaaliset verkostot alueen sisällä vahvistuvat eri tavalla kuin tiiviisti asutuilla, isoilla alueilla. Olen itse varttunut ja asunut koko ikäni alueella, jossa naapureita on niin paljon, että olisi mahdotonta oppia tuntemaan kaikki. Tämän takia oli mielenkiintoista tutustua tiiviimpään ja syrjäisempään naapurustoon Ankkurikylässä. Minua kiehtoi alueessa myös se, että siitä ei löydy esimerkiksi verkosta etsimällä juurikaan tietoja. Oli erittäin innostavaa päästä selvittämään alueen historiaa aivan itse.

Kiinteistöjä Ankkurikylässä on vain 13, joten projekti vaikutti melko pieneltä, varsinkin kun vertasin sitä aikaisempaan inventointiprojektiini Raunistulassa. Luulin, että projekti olisi ohi vain muutamassa päivässä, mutta olin kuitenkin väärässä. Se, että taloja oli vähemmän, antoi mahdollisuuden syventyä kiinteistöihin tarkemmin. Jokainen kiinteistö oli kuin tyhjä kangas: niistä ei löytynyt Museon Informaatioportaalista (MIP) tietoa, sillä niitä ei ole aikaisemmin inventoitu. Pyrin haastattelemaan mahdollisimman monta asukasta saadakseni tarkat tiedot rakennuksista ja alueen historiasta, ja siinä onnistuinkin, koska asukkaat tiesivät paljon talojensa historiasta. Monella heistä oli tallella vanhoja dokumentteja, jotka sisälsivät hyödyllistä tietoa alueen alkuperästä, sen rakennusvaiheista ja entisistä asukkaista. Myös vanhoja valokuvia löytyi, jotka näyttivät, miltä alue ja rakennukset ovat näyttäneet ennen. Ankkurikylässä jokainen kiinteistö tuntui miltei omalta projektiltaan, koska yhteen kiinteistöön tuli käytettyä aikaa tavallista enemmän.

Valokuva Koivuluodontieltä 17.11.2025. Valouvaaja: Samu Nygren

Kiinteistöjen valokuvaaminen oli myös iso osa inventointiprojektia. Se osoittautui työläämmäksi, kuin aluksi olin luullut, sillä lähes jokaisella tontilla oli monta rakennusta, joista jokainen tuli kuvata mahdollisimman tarkasti. Keskimäärin yhdellä kiinteistöllä oli noin 5 rakennusta. Työtä helpotti se, että kiinteistöjen alueet olivat niin laajoja, että valokuvia saattoi ottaa hyvältä etäisyydeltä, jolloin ympäristö hahmottui hyvin ja valokuvista tuli ylipäätään selkeitä ja informatiivisia.

Oli jälleen ilo jutustella asukkaiden kanssa, se alkoi tuntua enemmän ja enemmän luontevalta jokaisen haastatteluhetken jälkeen. Oli mukava kävellä ympäri Ankkurikylän silmukkaa, katsella hienoja vanhoja taloja, kuunnella metsän ja kevyen liikenteen ääniä sekä kurkkia puolustusvoimien rakennuksia aidan takana. Tämä oli erittäin mieluinen projekti, ja toivon pääseväni toteuttamaan samankaltaisia projekteja tulevaisuudessa. Projektin aikana otin yhteensä 1 311 valokuvaa ja inventoin 13 uutta kiinteistöä MIP-palveluun.

Valokuva Ankkurikyläntieltä 17.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Kirjoittanut Samu Nygren.

maanantai 15. joulukuuta 2025

Rakas tähtitorttu

Kuralan Kylämäen joulutapahtumassa 2025 leivottuja torttuja, joihin on käytetty ns norjalaista voitaikinaa (resepti löytyy jutun lopusta)

Luumuhillorasian ja kaupan pakastealtaasta poimitun valmistaikinapaketin kyljessä on jo vuosikausia nähty tuttuakin tutumpi sesonkileivonnainen, tähtitorttu. Tuo tähden muoto tulee monille ensimmäisenä mieleen, kun kuulee sanan joulutorttu. Vai tuleeko sittenkään? Vähintään yhtä perinteinenhän on puoliympyrä eli puolikuu, joka muodostetaan ottamalla kaulitusta taikinasta muotilla pyöreä levy ja taittamalla se hillosilmän laiton jälkeen puoliympyräksi. Onkohan jompikumpi muoto toista perinteisempi, ”oikeampi”?

Tähtitorttu on hallinnut pitkään leipomoiden tarjontaa ja ehkä kotikeittiöitäkin, mutta viime sotien jälkeisinä vuosikymmeninä nuo kaksi muotoa kilpailivat keskenään ihanteellisen torttumuodon tittelistä. Puoliympyrän etuna on nopeampi toteutus, ja tämän ansiosta muoto on ollut hyvin pitkään kiireisen maalaisemännän suosikki, varsinkin jos torttuja on tehtävä kymmenittäin kerralla. Ympyrän ottaminen taikinalevystä käy ilman muottiakin sopivan kokoisen astian suulla painaen. Toisaalta tässä syntyy hukkapaloja, jotka joudutaan uudelleen viemään viileään kovettumaan ja lisäämään seuraavaan kaulittavaan taikinaerään. Tähtitortun lähtökohta on neliö, josta ei jää vastaavaa hukkaa, mutta lopputulos vaatii enemmän askarointia.

Etiketit oikealla vuodelta 1963, mustavalkokuvan Jalostajan torttutäytepakkaus vasemmalla kuvattu 1948-1950,värillisen kuvan rasia sen alla lienee 1960- tai 1970-luvulta. Rasia on pahvia, kansi muovia. Turun kaupunginmuseo.

Kuva Keski-Suomen museo, Juho Korpimäki 1949

Mikähän oli torttumuotojen suosikki ennen sotia? 1930-luvun muutamina taloudellisen hyvinvoinnin vuosina voita ja kermaa arvostettiin ruokataloudessa ylenpalttisesti, ja tottahan toki voitaikinakin tunnettiin. Kotiliesi -lehden ensimmäinen numero ilmestyi jouluksi 1923, ja jo siinä kotitalousopettaja Anna Olsoni-Quist ohjeisti valmistamaan joulutorttuja. Taikinaan käytettiin osittain voita, osittain margariinia. Muodosta Olsoni kertoi: ”muotilla otetaan kohtuullisen suuria kakkusia, joiden keskelle pannaan teelusikalla luumutäytettä. Kakut käännetään kaksinkerroin ja reunat koristetaan sievästi. Mutta myös tähtitorttu tunnettiin, senkin todistaa Kotiliesi-lehti:

Vuonna 1923 perustetulla Kotiliedellä ja saman toimituskunnan luomalla Emännän tietokirjalla (jonka ensimmäinen painos otettiin vuonna 1933) on ollut vaikutuksensa moneen kodin piirin ilmiöön. Lehteä ja tietokirjaa luettiin niin maalla kuin kaupungissakin, ja niiden avulla toimituskunta loi kenties aivan tietoisesti yhtenäistä Suomikuvaa ja kotikulttuuria koko kansalle. Joulutortutkin haluttiin tuoda joka kodin joulupöytään, toisaalta kertomalla niiden kuuluvan jo ikiaikaiseen joulutraditioon, toisaalta esittämällä ne modernin airueina: lehdessä julkaistiin vuonna 1936 joululeivonnaiskilpailu, jonka alkusanoissa kysyttiin mm ”Vieläkö teidän pöydässänne tarjotaan kermapaakkelseja voitaikinasta tehtyjen uudenaikaisten joulutorttujen asemesta?”

Käsitys jo vanhasta traditiosta perustui herrasväen ja kaupunkilaisten tuolloin jo pitkiin jouluruokaperinteisiin. Kertomalla mm että ”Ateriaan kuuluu vanhan tavan mukaan lanttulaatikko, perunalaatikko, kinkku, lipeäkala, riisipuuro, jokin kiisseli joulutorttuineen” (1934) tai että”joulunpyhien jälkiruoka ennen muuta on joulutorttu” (1927) annettiin ymmärtää, että tällainen on oikea suomalaiskansallinen jouluruokien kaanon. Lähempänä todellisuutta lienee lause tortuista kuuluvina ”ainakin kaupunkilaisten jouluruokiin niin erottamattomasti” (1927).

"Hildur Sammallahti os. Larsson leipoo jouluksi ensimmäisenä jouluna omassa kodissa, eli Sieppijärven puustellissa metsänhoitajan virkatalossa" vuonna 1916. Kuva Lapin maakuntamuseo, kuvaaja tuntematon

Entäpä vielä varhaisemmat ajat? Ensimmäisen suomenkielisen keittokirjan julkaisi äsken mainittu Anna Olsoni vuonna 1892 nimellä ”Keittokirja yksinkertaista ruoanlaittoa varten kodissa ja koulussa”. Siitä löytyy samainen ohje, jota hän kolmekymmentä vuotta myöhemmin jakoi Kotiliedessä. Tässä 1890-luvun alkuperäisversiossa ei tosin vielä tunnettu margariinia. Joulutorttujensa täytteeksi Olsoni oli 1890-luvulla yhdistellyt luumua ja omenaa, mutta mainitsi kelpo vaihtoehtona myös karviaismarjat. Kotilieden versiossa vuonna 1923 Olsoni oli lisännyt luumu-omena -seoksen jatkeeksi myös puutarhamansikkaa ja mainitsi karviaisen rinnalla raparperihillonkin käyvän torttuihin. – Kotimainen puutarhakulttuuri näyttää siis selvästi rikastuneen kuluneiden vuosikymmenten aikana.

Toinen kotimainen, monen painoksen voimalla levinnyt keittokirja oli ”Kotiruoka, keittokirja kotia ja koulua varten”. Sen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1908, kirjoittajinaan Edih Reinilä, Sofie Calonius ja Valma Krank. Tämä kirja tarjosi leipojille peräti kolme erilaista joulutortun muotoa: tuttu puoliympyräksi taitettu levy, toisena nyytti, jossa nelikulmaisen taikinalevypalan kaikki kulmat vedettiin keskelle asetetun sosenokareen ylle, ja kolmantena neliskulmainen levy, jonka ”kulmat leikataan kahtia, keskelle pannaan sosetta ja joka toinen suippu vedetään yhteen leivoksen keskelle”. Siis tähtitorttu!

Entäpä vielä taaksepäin ajassa? 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Suomenkin talous harppoi eteenpäin. Sanomalehdet yleistyivät, kun ne painettiin uudelle edulliselle selluloosapaperille. Niiden koko ja sivumäärä kasvoivat, ja vastaavasti eneni mainosten määrä. Kaupat ja leipomot ilmoittivat vuosittain joulun alla sekä omena- että luumutäytteisistä joulutortuistaan, mutta niiden muodoista lyhytsanaiset ilmoitukset eivät kertoneet. Jotain voi päätellä siitä, että torttuja mainittiin usein myytävän sekä täytettyinä että täyttämättöminä. Olivatko viimeksi mainitut silloin muodoltaan sellaisia, että täyte voitiin lisätä jo paistettuun torttuun? Siis kuten tarteletit?

Äkkinäinen saattaisi lehti-ilmoitusten yleistymisajan perusteella päätellä, että joulutortut peräti keksittiin 1800-luvun lopulla, ja torttumuotojen historiakin siis palautuisi sinne. Mutta eipä suinkaan! Hotelli- ja ravintolamuseon mukaan suolaisia ja makeita voitaikinaleivonnaisia ahmittiin jo 1700-luvulla, ja makeat tortut alkoivat kytkeytyä jouluun noin 1820-luvulta alkaen. Vuosisadan puolivälin tienoilla torttujen nimikin vakiintui muotoon joulutorttu. Kirjasta Stora finlandssvenska festboken löytyy lainaus Sakari Topeliuksen päiväkirjasta vuodelta 1835. Topelius kertoo syöneensä tuona jouluaattona laivanvarustaja Lithenin luona Uudessakaarlepyyssä aterian, johon kuuluivat ”tavalliset jouluruoat”, mm tortut. Samalta vuosikymmeneltä lienee peräisin vuonna 1832 syntyneen ruukinpatruuna Anders Ramsayn lapsuusmuistelma, jossa tortut kuuluivat oleellisena osana jouluaaton ateriaan. Torttujen muotoa ei kumpikaan muistelija maininnut, mutta em. kirjan tekijöiden mukaan kyseessä olivat luultavasti meillä sittemmin tutut puoliympyrän muotoiset umpinaiset tortut.

Mutta ehkei sittenkään? Vuonna 1873 julkaistussa Pohjalais-Osakunnan Joukahainen-aikakauskirjassa nimimerkki Ellei eli vasta valmistunut maisteri Eliel Aspelin julkaisi joulukertomuksen "Joulun aatto ja -aamu pappilassa Pohjanmaalla". Aspelin oli itse syntynyt vuonna 1847 papin poikana Ylivetelin pappilassa, mistä perhe muutti isän viran myötä Ylistaroon vuonna 1854 Elielin ollessa 7-vuotias.

Näin Aspelin kertoo: ”Iso sisar leipoi torttuja. Hän kaulasi keltaisen taikinan tasaiseksi levyksi, joka sitten leikattiin nelikulmaisiin osihin. Keskelle semmoista neliskulmaa laski hän pienen lusikallisen hilloa; sitten teki hän leikkauksen joka kulmaan, ja kun hän käänsi joka toisen taikinaliuskan hillon ylitse, jäi neljä niemekettä, josta torttu sai tähden muodon. Nämä tähtitortut järjestettiin riveihin rautapellille ja pistettiin uuniin paistumaan.”

Kertomus saattaa pohjautua kirjoittajan omiin lapsuusmuistoihin. Tekstissä vilahtaakin nimiä, jotka voi yhdistää todellisiin perheenjäseniin: ”vanhin veli Johannes” saattaa olla Elielin todellinen isoveli Johannes Reinhold Aspelin (1847 – 1917), tuleva arkeologi, ja Maria-täti puolestaan äidin sisar Maria Cajanus. Leipova isosisar on kenties perheen esikoinen Selma, jota nimeä tarinassa on kuitenkin käytetty pikkusisaren nimenä. Pieni Selma ja Wäinö-poika ovat päähenkilöt, joiden edesottamuksia seurataan pitkin jouluaattoa. Ties vaikka toimelias ja vilkas Wäinö-poika, joka halusi päätyä maisteriksi olisi Elielin omakuva. Kertomus tähden muotoisine joulutorttuineen sijoittuisi silloin 1850-luvulle ja olisi toistaiseksi vanhin tunnettu maininta tästä joululeivonnaisesta.

Aspelinin joulukertomus eteni kuusen koristelun, joulusaunan ja lahjojen jakamisen jälkeen runsaaseen ruokapöytään, jossa ateria päätettiin ison sisaren samana aamuna leipomilla joulutortuilla. Myös muistelijat Topelius ja Ramsay toivat tahoillaan ilmi, että joulutorttu oli heidän aikanaan nimenomaan aattoaterian kruunaava jälkiruoka. Tätä käytäntöä Kotiliesi ja Emännän tietokirjakin ylläpitivät edellä kerrottuun tapaan 1900-luvun alkupuolella luetellessaan aaton ruokalistaa. Toisaalta voitaikinaleivonnaiset alkoivat samaan aikaan jo muuttua myös kahvipöydän herkuiksi.

Vaan mistä oli koostettu tuo Aspelinin tarinan isosiskon kaulitsema keltainen taikina, ja mitä sisälsi hilloastia joka ”yhä enensi lasten levottomuutta? Voitaikina* on tunnettu satoja vuosia. Kävin läpi eräitä 1600- 1800-lukujen ruotsalaisia keittokirjoja **, joissa kaikissa tuo taikina esiintyy. Jo vuonna 1664 Ruotsissa oli ilmestynyt erityisesti pasteijoihin keskittynyt Romble Salen kirja Then Französke Kocken Och Pasteybakaren. Kirja suorastaan pursui pasteijataikinaa ja etenkin pasteijoiden lihaisia täytteitä. Kirjan voileivonnaisten taikina oli äärimmäisen yksinkertainen. Se sisälsi vain vettä, jauhoja ja voita. Taikina kaulittiin, voi lisättiin mahdollisimman kylmänä paloina levyn päälle, levy taitettiin kahtia ja kaulittiin taas ohuemmaksi. Kauliminen toistettiin neljä tai viisi kertaa. Kuvailu on tuttu nykyleipojallekin.

Kaulitaan ja käännetään. Kotiliesi 1927

1700-luvun keittokirjoissa voitaikinan teko aloitettiin kaatamalla jauhot pöydälle keoksi, tekemällä sen keskelle syvä kuoppa ja lisäämällä siihen vähitellen vesi ja kananmuna. Eri ohjeissa vaihteli lähinnä voin määrä. Runsaimmillaan voita ja jauhoja käytettiin sama painomäärä, ja muniakin joskus enemmän kuin yksi; 1600-luvun ohjeestahan kananmuna puuttui kokonaan. Nostatusaineita ei lisätty, sillä toisteltu kauliminen ja kääntäminen lisäsi taikinaan ilmaa ja kerroksista tuli lehteviä. Nostatuksen saattoi kuitenkin yrittää varmistaa paloviinalla. Alla voitaikinaohje vuonna 1837 julkaistusta kirjasta Den Swenske Kocken, sekä sen alla viinaa sisältävä porilainen torttutaikinaohje Kotiliedestä vuodelta 1933.

Entäs torttujen muodot näissä vanhoissa ruotsalaisissa keittokirjoissa? Valtaosa pasteija- ja piirakkaohjeista koski suolaisia ruokia. Makeatkin voitaikinaleivonnaiset valmistettiin yleensä laakean piirakan muotoon. Usein piirakassa piili omenatäyte, mutta kaikki muutkin luonnon ja puutarhan hedelmät ja marjat toki kelpasivat, jopa kitkerä happomarja. Luumut käytettiin kuivattuina. Ne tunnettiin nimillä bruneller tai sviskon eli väskynät. Opin Cajsa Wargin keittokirjasta, että noilla kahdella on kuin onkin eronsa: brunelli kuivattiin nopeasti melko kuumassa uunissa, väskynä sen sijaan usean päivän ajan miedossa lämmössä. Leivonnaisia varten ne liotettiin ja keitetiin sokeroiduksi, ehkä muutoinkin maustetuksi soseeksi.

Meille tuttujen joulutorttujen ainesosat, voitaikina ja luumuhillo tunnettiin siis vitivarmasti jo 1700-luvulla, mutta ruotsalaisten keittokirjojen sivuilta ei löydy tähtitorttuja tai edes puolikuita. Pieniä suolaisia pasteijoita tehtiin esim. nyyteiksi, kuten aiemmin mainitun Kotiruoka-kirjan (1908) eräs joulutorttu. Useimmin suolaiset pikku pasteijat valmistettiin kuitenkin erityisiin pasteijamuotteihin, ja muotteja on tietenkin voitu käyttää myös makeisiin versioihin.

Eräs makea torttu muodostettiin kahdesta pyöreästä levystä, joiden väliin levitettiin ennen paistamista hillotäyte. Toinen tehtiin latomalla pieneen muottiin vuorotellen voitaikina- ja karviaishillokerroksia, niin monta kuin muottiin mahtuu. Kolmas tehtiin leikkaamalla pieniä taikinaneliöitä, joita paistamisen jälkeen laitettiin päällekkäin, välissä hilloa. Tätä kutsuttiin nimellä canapé *** Neljäs makea tarjoomus oli Caisa Wargin ”tourtelet”. Siinä voitaikinalevystä otettiin muotilla tai pienen viinilasin suuta käyttäen pyörylöitä, kahta kokoa. Pienempiin tehtiin keskelle sormustimella reikä, isompi ja pienempi pyörylä laitettiin päällekkäin ja paistettiin yhdessä. Paistuneen tortelletin täydensi sormustimella tehtyyn reikään asetettu hillottu kirsikka tms.

Usein voitaikinasta tehtiin myös pikkuleipiä, kuten hillottomia litteitä pyörylöitä, reiällisiä pyörylöitä eli kransseja (itse sanoisin pieniä reikäleipiä!), vapaasti veitsellä tai taikinapyörällä (bakelse-spårre) leikattuja kuvioita tai mm kierteelle väännettyjä taikinanauhoja. Näihin kaikkiin ripoteltiin päälle sokeria tai ne glaseerattiin muna-sokeriseoksella.

Vanhoja ruotsalaisia keittokirjoja -katsauksessani en onnistunut jäljittämään tähtitortun enkä puoliympyränkään esikuvia, mutta oli hauska huomata, että mm täytettä sisältävä voitaikinanyytti on joko elänyt pitkään tai keksitty yhä uudelleen. Ja mikä hauskinta, luovuus sen kuin yhä lisääntyy joulutorttuohjeissa. Mitä täytteisiin tulee, torttuja on 2000-luvulla keksitty täyttää vaikkapa savulohella tai maksapatélla, ja tämähän on mukava kiepautus takaisin vanhojen keittokirjojen suolaisiin pasteijoihin. Niidenkin muotona on tosin nykyisin tähtitorttu!

Mutta näin vain meillä. Ei ihme, ettei tähtitorttua löytynyt ruotsalaisista keittokirjoista, sillä ruotsalaisten mukaan tähtitorttu on suomalainen leivonnainen. Se ei kuulu heidän jouluperinteisiinsä, vaikka me olemme kaiketi aikanaan omaksuneet voitaikinan ja idean tortuista juuri heidän suunnastaan. Niin vieras se ruotsalaisille on, että he huomasivat taannoin tähtitortun ulkonäössä yhteyden hakaristiin ja luulivat meidän tarjoilevan toisillemme joka kodin joulupöydissä piilonatsisymboleita.

Voi herran pieksut rakas tähtitorttu, et ole hakaristi. Pikemminkin Betlehemin tähti.

-----------------

* nykyään valmistaikinaa myydään nimillä voitaikina, torttutaikina ja lehtitaikina. Torttutaikinassa voi on korvattu kokonaan margariinilla ja vain voitaikina sisältää voita. Lehtitaikina taas on noita muita ohuemmaksi kaulittu.

** digitoituja ruotsalaisia keittokirjoja:

Romble Sale: Then Frantzöske Kocken Och Pasteybakaren 1664 https://archive.org/details/then-frantzoske-kocken-och-pasteybakaren-1664

Susanna Egerin: En Rådig Och Nyttig Hus-Hålds- och Kok-Bok 2 painos 1734 En Rådig Och Nyttig Hus-Hålds- och Kok-Bok (2 Uppl) (1734) : Susanna Egerin : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

Susanna Egerin: En Nödig Och Nyttig Hus-Hålds Och Kok-Bok 1737 En Nödig Och Nyttig Hus-Hålds Och Kokbok (1737) : Susanna Egerin : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

Cajsa Warg Hjelpreda I Hushållningen För Unga Fruentimber 1p. 1755 https://archive.org/details/hjelpreda-i-hushallningen-for-unga-fruentimber-1-uppl-1755

Maria Elzberg Försök Til En Pålitelig Matrednings Bok, 2 p. 1759 https://archive.org/details/maria-elzberg-forsok-til-en-palitelig-matrednings-bok-2-upl-1759

Cajsa Warg Hjelpreda I Hushållningen För Unga Fruentimber 5.painos, 1770 https://archive.org/details/cajsawarg_hjelpredaihushallningen

Anna-Maria Rückerschöld Den Nya Och Fullständiga Kok Boken 2. painos 1801 Den Nya Och Fullständiga Kok Boken (2 Upl) (1801) : Anna Maria Rückerschöld : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

Carolina Weltzin Anwisning Till Tarfwelig Matredning 2 painos 1818 Anwisning Till Tarfwelig Matredning (2a uppl.) (1818) : Carolina Weltzin : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

Margareta Nylander Handbok Wid Den Nu Brukliga Finare Matlagningen 1835https://archive.org/details/handbok-wid-den-nu-brukliga-finare-matlagningen-1835

A.L.B. Den Swenske Kocken 1837 Den Swenske Kocken (1837) : A.L.B. : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive

*** canapé tarkoittaa suupalan kokoista päällystettyä voileipää, ja se leivonnainen, jota meillä nyt sanotaan kanapeeksi on ranskaksi palmier Palmier - Wikipedia Nähtävästi vain Suomessa kanapeellä tarkoitetaan palmier-leivonnaista. Saksassa muoto on nimetty siankorvaksi, Schweineohren. Huomasitteko, että viimeisen mustavalkokuvamme tekstissäkin käytetään siankorvat-nimeä! Ehkäpä tuo muoto on omaksuttu meille Saksan kautta.

**** Aloituskuvan joulutorttujen ns norjalainen voitaikina on julkaistu mm Kotikokki-lehdessä nro 10/1957. Artikkelin on kirjoittanut Kerttu Wartiainen.

tiistai 2. joulukuuta 2025

Raunistulan täydennysinventointiprojekti 2025

Valokuva Virusmäentiestä 18.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Raunistulan täydennysinventointiprojekti 2025

Raunistulan asukkaita informoitiin tiedotteilla syksyllä, että Samu Nygren inventoi Raunistulan vanhaa rakennuskantaa. Kyseessä on siviilipalvelukseni Turun kaupunginmuseolla, ja se kestää yhteensä 11 kuukautta vuosien 2025 ja 2026 aikana. Toimin rakennusinventoijana, ja ensimmäinen projektini oli Raunistulan rakennuskannan inventointi syksyllä 2025. Kyseessä oli täydennysinventointi, jossa täydensin Raunistulan aikaisempien inventointien tietoja ja keräsin myös paljon uutta tietoa alueesta.

Raunistulan rakennusten täydennysinventointiprojekti valmistui marraskuussa. Tietoa rakennusperinnöstä on kerätty jo vuosikymmenten ajan ja sitä tarvitaan esimerkiksi ympäristön suunnittelun pohjaksi, ja erilaisten hankkeiden ympäristövaikutusten arviointia ja kaavoitusta varten.

Valokuva Saramäentieltä 18.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Museo kertoo inventoinnista sivuillaan seuraavasti: ”Rakennusinventoinnissa kerätään perustietoa alueen rakennuskannasta eli tarkastellaan rakennusten ulkoasua, antikvaarista säilyneisyyttä ja edustavuutta kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Kohdeinventointien osalta aineistoon sisältyvätkin muun muassa kohteen sijainti, nimi ja kiinteistötunnus sekä lyhyt yhteenveto kohteen rakennuksista, kulttuurihistorialliset arvot, arvoluokitus ja valokuva.”

Raunistulan alueen tiedot olivat suurimmaksi osaksi melko puutteelliset. Joistakin rakennuksista puuttui esimerkiksi rakennusaika tai tiedot rakennusmateriaaleista. Joukossa oli myös kiinteistöjä, joita ei ollut vielä inventoitu ollenkaan, kuten esimerkiksi alueen uudet rakennukset. Isoin projekti oli kuitenkin saada jokainen kiinteistö valokuvattua.

Työtehtävät

Suurimmaksi tehtäväksi asettui siis valokuvaaminen. Kiinteistön jokainen rakennus valokuvattiin mahdollisimman monesta eri kuvakulmasta, jotta kokonaiskuva kiinteistöstä olisi eheä ja informatiivinen. Oli tärkeää ottaa myös yleiskuvia alueesta, jotta ympäristö hahmottuisi paremmin. Valokuvat ovat tärkeä osa kulttuuriperintöä, sillä ne näyttävät esimerkiksi sen, kuinka rakennukset ja alueet ovat ajan myötä muuttuneet. Valokuvat käytiin läpi ja talletettiin Museon Informaatioportaaliin (MIP), joka toimii Varsinais-Suomen kulttuuriympäristön parissa työskentelevien viranomaisten työkaluna. MIP:in sisältämää informaatiota on tarjolla rajoitetusti laajalle yleisölle Raari.fi-palvelussa.

Valokuvaamisen lisäksi täydentävää tietoa kerättiin Raunistulan asukkailta. Asukkaita haastateltiin talojensa ja alueen historiasta. Asukkaiden kertomuksista laadittiin koosteet, jotka myös päivitettiin Museon Informaatioportaaliin. Tämän lisäksi asukkaat saivat antaa erilaisia historiallisia dokumentteja taloistaan, kuten esimerkiksi vanhoja asukasluetteloja, pohjapiirustuksia ja valokuvia. Nämä dokumentit käytiin läpi ja skannattiin, jonka jälkeen ne palautettiin omistajille ja talletettiin myös MIP-palveluun.

Projektin tarkoituksena oli täydentää puuttuvat tiedot Raunistulan alueesta ja dokumentoida alueella ajan myötä tapahtuneita muutoksia, kuten esimerkiksi mitkä rakennukset on purettu ja mitkä ovat uusia, vailla minkäänlaisia tietoja.

Raunistulan historiaa: Vätti, Konsa ja Lonttinen

Valokuva Vätin talosta (Virusmäentie 6) 13.11.2018. Valokuvaaja: Sanna Kupila

Raunistula sijaitsee Turun ydinkeskustan pohjoispuolella ja kuuluu nykyään osittain Runosmäki-Raunistulan ja osittain Länsikeskuksen suuralueeseen. Raunistulan alueeseen kuuluu Aurajoen ja Raunistulan puistotien välinen alue Aninkaistensillasta Maarian kirkkosillalle. Raunistula oli alun perin osa Maarian kuntaa, mutta se siirrettiin osaksi Turun kaupunkia vuonna 1944. Raunistula on historiallisesti rikas alue, jonka juuret ulottuvat keskiajalle asti. Ensimmäiset maininnat siitä ovat jo vuodelta 1359, jolloin alueella oli kolme taloa: Vätti ja Konsa, jotka ovat säilyneet nykypäivään saakka, sekä Lonttisen talo, joka on kadonnut aikaan.

Valokuva Vätin talosta vuodelta 1958. Valokuvaaja: Reuna Rusko

Vätin maalle alkoi muodostua esikaupunkiasutusta, koska Turun kaupunki vuokrasi sen valtiolta vuonna 1891 ja ryhtyi vuokraamaan maata eteenpäin. Tätä ennen Vätin talo oli kirkollisessa omistuksessa 1400-luvulla, kunnes omistus siirrettiin kruunulle vuonna 1545. Tämän jälkeen se lahjoitettiin Halikon Joensuun omistajalle panttitaloksi, ja pysyi sellaisena vuodesta 1575 1600-luvulle asti. Vätti toimi myös Turun Akatemian professorien palkkatilana vuonna 1640, ja sen tilaa viljeli talonpojat 1800-luvun alulle saakka.

Valokuva Yli-Konsan talosta, nykyisestä Konsan kartanosta
(Virusmäentie 9). 15.10.2025. Valokuvaaja: Samu Nygern

Myös Konsan talo lahjoitettiin Halikon Joensuun panttitaloksi, mutta se luovutettiin vuonna 1650 Turun maistraatin palkkatilaksi. 1700-luvun puolivälissä se jakautui kahtia Yli-Konsan ja Ali-Konsan taloiksi. Yli-Konsan osti verotilakseen Otto Matinpoika, tilan silloinen isäntä. Ali-Konsa jäi maistraatin palkkatilaksi, mutta 1800-luvulla Yli-Konsan omistaja vuokrasi sen tilukset käyttöönsä, ja tilat olivat yhdysviljelyksessä pitkään. Yli-Konsa oli samalla omistajasuvulla 1800-luvusta vuoteen 1986, jonka jälkeen rakennukset siirtyivät valtiolle.

Valokuva Tarmon työväentalosta 30.10.2025, entisen Yli-Lonttisen tontti. Valokuvaaja: Samu Nygren

Kolmas kantatalo, Lonttinen, oli myös Turun kaupungin maistraatin palkkatilana vuodesta 1650 aina 1860-luvulle asti. Sitä ennen se oli vuonna 1435 lahjoitettu kirkolliseen omistukseen , ja myöhemmin vuonna 1572 se annettiin turkulaiselle porvarille Valpuri Innamaalle, ja se säilyi hänen omistuksessaan vuoteen 1600 asti. Vuonna 1782 tila jaettiin kahtia, kun sen aikainen omistaja, Johan Grelsson, kuoli. Tila jaettiin hänen kahden poikansa kesken. Syntyi siis Yli-Lonttisen ja Ali-Lonttisen talot. Turun kaupunki lunasti Yli-Lonttisen vuonna 1890 ja Ali-Lonttisen vuonna 1924. Yli-Lonttisen tontin vanhat rakennukset on purettu viimeistään silloin, kun vuonna 1902 rakennettiin Tarmon työväentalo. Ali-Lonttisen rakennukset purettiin myös 1900-luvun aikana.

Elämää Raunistulassa

Valokuva Raunistulasta, Lonttisen alue rautatien eteläpuolella oleva osa kuvattuna
Jokikadulta Aurajoen vastarannalta (1959). Valokuvaaja: Carl Jacob Gardberg

Raunistula oli maaseutua, ja Aninkaistensillan kohdalta alkoi kaupunki. Siinä sijaitsi Aninkaisten tulli, kuin myös raja Maarian kunnan ja kaupungin välillä. Tulliaidan ulkopuolella ei kaupungin rakennusmääräyksiä tarvinnut noudattaa, niin vähävaraisemmat alkoivat rakentaa mökkejä kaupungin ulkopuolelle. 1870-luvulta alkaen Raunistulaan alkoi ilmestyä tiivistä torppariasutusta, ja uusia tontinpaikkoja vapautui vähitellen lisää. Vuoteen 1914 mennessä Raunistulassa oli torppia ja mäkitupia yhteensä 346.

Tiiviistä asutuksesta ja väenrunsaudesta alkoi syntyä Raunistulaan epäkohtia. Oli järjestyshäiriöitä, työttömyyttä, viina- ja huumekauppaa sekä siveettömyyttä. Raunistula sai lopulta pahan maineen, ja järjestystä oli mahdotonta valvoa katuvalottomalla seudulla. Pahamaineinen leima säilyi Raunistulassa pitkään, 1900-luvulle asti.

Raunistulan levottomista vuosista kuulee tänä päivänäkin, kun alueella kiertelee. Kauan Raunistulassa asuneet asukkaat muistelevat vieläkin kaikkea sitä rikollisuutta, päihdekauppaa ja sekasortoa, mitä kaupunginosassa tapahtui aikoinaan. Erään asukkaan mukaan Raunistulassa oli jopa oma poliisi, koska ajat olivat olleet niin sekavia, että ylimääräinen poliisivoima oli tarpeen. Monille ulkopuolisillekin Raunistulan kyseenalainen maine on jäänyt voimakkaasti mieleen. Vuonna 2024 Linnateatterilla oli ohjelmistossaan Raunistula-näytelmä, jossa käsiteltiin kaupunginosan levottomuuksia.

Valokuva Konsantieltä 18.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Raunistula on kuitenkin nykyään ilmapiiriltään täysin erilainen. Alue on melko hiljainen ja erittäin rauhallinen. Siellä kiertäessä voi huomata, kuinka värikäs historia kukoistaa joka kulmalla. On kantataloja ja muita vanhoja rakennuksia, on myös uudistettuja tai upouusia taloja. Sen lisäksi on taloja, jotka ovat vaarassa unohtua. Niitä ympäröivä ylikasvanut luonto piilottaa ne niin, että niitä ei ilman etsimistä löydä.

Raunistula on todella kaunis. Se on täynnä värejä ja hienoa arkkitehtuuria. Ympäristö sopeutuu hyvin myös kotieläimille, jotka saavat luksusmaisia kävelylenkkejä Raunistulan hiekkateillä. Asukkaat ovat puheliaita ja lämpimiä ja tyytyväisiä asuinalueeseensa.

Valokuva Suutarinkadulta 18.11.2025. Valokuvaaja: Samu Nygren

Siviilipalvelushenkilön ensimmäinen kokemus museoinventoijana

Raunistulan täydennysinventointi oli ensimmäinen iso projektini siviilipalvelushenkilönä Turun kaupunginmuseolla. Vietin yli kuukauden Raunistulan parissa, kävelemässä sen sorateillä, koputtelemassa ovilla ja valokuvailemassa pihoja. Siinä ajassa opin tietenkin paljon alueen historiasta, mutta erityisesti myös museotyöstä ja jopa itsestäni.

Projekti jännitti aluksi melkoisesti, koska työ edellytti ihmisten pihoille astumista ja uusille ihmisille esittäytymistä.

Minut kuitenkin otettiin todella lämpimästi vastaan Raunistulassa. Olin positiivisesti yllättynyt, kuinka paljon asukkaat tiesivät Raunistulan alueesta ja kuinka mielellään he kertoivat minulle sen historiasta. Tapasin runsaasti mukavia ihmisiä ja kuulin paljon mielenkiintoisia tarinoita. Ihmisille puhuminen, haastatteleminen ja muistiinpanojen tekeminen oli erittäin innostavaa ja mieluisaa työtä, ja siitä tulikin lempiosani työntehtävässä. Projektini Raunistulassa paransi huomattavasti itsevarmuuttani ja sosiaalisia taitojani.

Opin paljon myös teknisiä taitoja projektin aikana, kuten museon tietojärjestelmän käytön ja historiallisten dokumenttien skannaamisen. Projektin aikana opin myös käyttämään luontevammin kameraa, minkä uskon olevan erittäin hyödyllinen taito tulevaisuuttani ajatellen.

Pidän siitä, että työni on melko itsenäistä, ja että saan edetä omalla tahdillani. Olen erittäin motivoitunut jatkamaan tulevien projektien äärellä ja odotan innolla uusia aikaansaannoksia ja itseni kehittämistä.

Täydensin inventointitietoja ja valokuvasin Raunistulassa yhteensä 227 kiinteistöä. Näistä kiinteistöistä 89 oli sellaista, joilla ei ollut aikaisempia tietoja päivitetty Museon Informaatioportaaliin. Valokuvia rakennuksista ja alueesta otin yhteensä 8 548.