Syttyä sytykkeistä

Olin tässä joku päivä sytyttämässä tulta leivinuuniin. Sytykkeeksi laittelin vanhoja Savon Sanomia. Huomasin siinä pari aukeamaa kouhalleen aseteltuani, että olin tainnut rutistella halkojen sekaan jotain ihan lukukelpoista. Perjantaina 19.3.2021 oli Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä julkaistu lehdessä tekstejä päivän teemasta. Isossa kuvassa minua pälyili kuka arvioivasti ohikatsoen, kuka suoraa katsekontaktia tavoittaen kolme kuopiolaista naisten asiaa edistänyttä hahmoa suoraan vuodelta 1884, todennäköisesti kuten kuvatekstissä mainitaan. He ovat Minna Canth, Elisabeth Stenius (takana) ja Selma Backlund.

Lehteen artikkelin laatineen Veera Jääskeläisen aiheena oli Elisabeth Stenius-Aarneenkallio (1847 – 1924), jonka Jääskeläinen kertoo olleen monessa mukana suomalaista yhteiskuntaa rakennettaessa. Kuvan jalkotilaan sommitellussa otsikossa sanotaan, että Elisabeth Stenius-Aarneenkallion lapsuudenkodissa harrastettiin taiteita ja toimitettiin käsinkirjoitettua sanomalehteä. Artikkelissa, josta vain osa säilyi joutumasta tulen ruuaksi, kerrotaan hänen toimineen kieltenopettajana useassa kuopiolaisessa koulussa, edistäneen suomen kielen asemaa, perustaneen Kansallislauluseura-kuoron ja pitäneen nuorille suunnattua kirjallisuuspiiriä nimeltä Pulmuset. Hän oli paitsi perustamassa, myös toimi puheenjohtajana Suomen Naisyhdistyksen alaosastossa. (Mitään yläosastoahan Kuopioon ei olisi annettu perustaakaan?)

Lehtiartikkelissa mainitaan myös että puheena oleva Elisabeth oli syntyjään Kurkijoen Gripenbergejä ja nautti opetusta Pietarissa, Smolnan naisopistossa. Smolnan kuvailuun artikkeli myös päättyy, niin että paljon hauskaa ja sivistävää jää minulta nyt lukematta. Mutta muistui mieleeni, miten kerran tulin wikipediasta lukeneeksi eräässä kuopiolaisessa sanomalehdessä aikoinaan käydyn keskustelun. Päätin etsiä sen luettavakseni, sillä minulle jäi siitä sellainen vaikutelma, että kyseinen keskustelu saattaisi kertoa 1800-luvun lopun emansipaation haasteista yhtä sun toista.

Wikiaineistosta löytyy taltiointi Savo-lehdestä 24.3.1887 otsikolla Mimmoisen käsityksen on ”Savon” lukijakunta saanut ”Geijerstamin jutusta”? Ruotsalainen kirjailija Gustaf af Geijerstam oli vieraillut Suomessa luennoimassa ja käsitellyt luennossaan mm. siveellisyyttä. Puhuja oli ilmaissut ajattelevansa, ettei miehiltä kenties heti voisi vaatia samaa siveellisyyttä kuin naisilta. Hän oli myös kertonut, että Tukholman naisyhdistys oli solminut ”semmoisen liiton, ettei kukaan sen jäsenistä menisi miehelle, jonka edellinen elämä ei ole aivan täydellisesti puhdasta.”

Tätä luentoa oli Savo-lehti kuvaillut kirjoituksessaan. Kirjoituksen julkaisemisen jälkeen lehti oli saanut kysymyksen koomilliselta ja epäloogilliselta naiselta. Nainen tahtoi tietää, oliko Savo-lehti siveellisyyskysymyksessä Geijerstamin kannalla eli pitäisikö miehiltä odottaa samaa siveellisyyttä kuin naisilta. Lehti oli vastannut, että miehiltä vaaditaan samaa siveellisyyttä kuin naisilta. Ilmeisesti asia oli kuitenkin sotkeutunut, kun lehden toimittaja oli laskenut leikkiä Tukholman naisyhdistyksen päätöksestä.

Silloin E. Stenius kirjoitti lehteen kipakan kirjoituksen, jossa hän väitti Savo-lehden toisaalta vaativan miehiltä siveellisyyttä ja toisaalta laskevan asiasta leikkiä. Toimitus vastasi alentuvasti painottaen, että leikinlasku suuntautui pelkästään Tukholman naisyhdistyksen päätökseen. Samalla lehti paheksui Steniuksen kirjoituksen sävyä, jonka lehti katsoi pyrkivän saattamaan lehden linjan epäluulon alaiseksi.

Tämä sanomalehden palstoilla käyty keskustelu on mielestäni oikea aarre! Se kuvaa sitä miten asioista on taitettu peistä autonomian ajan Kuopiossa. Voimakkaita mielipiteitä on esitetty ja niihin on vastattu ihan yhtä voimakkaasti. Naisten aseman paraneminen on vaatinut aikaa ja vaivaa, siihen on sopinut E. Steniuksen kirjoituksessaan esittämä kuvaus:

”katsokaa, tuossa on hyveen ja totuuden vaivalloinen tie, vaeltakaa sitä, vaikka monesti lankeaisitte, vaikka haavoittuisitte, vaikka henkenne menettäisitte.”

Veit Harlan: Immensee

Saksalainen elokuvaohjaaja Veit Harlan (1899 – 1964) oli Saksan natsihallinnon ajan maineikkaimpia ohjaajia. Hänen vaimonsa oli ruotsalainen Kristina Söderbaum, joka näytteli pääosaa Harlanin ohjaamassa, vuonna 1943 valmistuneessa elokuvassa Immensee. Harlan laati yhdessä Alfred Braunin kanssa käsikirjoituksen, joka perustuu Theodor Stormin (1817 – 1888) novelliin Immensee.

Elokuva on saanut kuvailevaksi alaotsikokseen Ein deutsches Volkslied – suomeksi: saksalainen kansanlaulu. Musiikki, jonka on säveltänyt Wolfgang Zeller, on olennainen osa elokuvaa, jossa nuori lahjakas säveltäjä lähtee pieneltä, idylliseltä kotiseudultaan opiskelemaan musiikkia Elben rantakaupunkiin, vähän kuten eräät rautalankabändit 1960-luvulla.

Tyylilajina elokuvassa ja tarinan huomioonottaen luullakseni myös novellissa on romantiikka vaikka kirjailija Stormin myöhemmän tuotannon tuntien siinä halutaankin nähdä myös varhaisen realismin piirtehiä. Mielestäni saksalaisessa romantiikassa on siinä määrin potenssia, ettei sitä tarvitse mennä jälkeenpäin realismin alle siloittelemaan.

Nuori säveltäjä Reinhardt Torsten (Carl Raddatz) elää onnellista nuoruusaikaa Immenseessä, pienellä, pastoraalisella paikkakunnalla Saksassa. Hän seurustelee naapurin tytön Elisabeth Uhlin (Kristina Söderbaum) kanssa. Nuoret uiskentelevat Immensee-järvellä ja käyvät toisinaan poimimassa tyynestä lahdelmasta valkoisia lumpeenkukkia. (Elokuvaa onkin Suomessa esitetty nimellä Lumpeenkukka). Elisabeth ei halua kuitenkaan enää poimia lumpeita, sillä hän pelkää niitten varsien takertuvan jalkoihinsa. Näin käy Reinhardtille, mutta hän pääsee omin voimin pois pälkähästä. Kukkaa hän ei saa.

Nuorten kaunista kesäidylliä varjostaa tieto siitä, että Reinhardt on lähdössä musiikkiopintoihin Hampuriin. Lohduksi Elisabethille Reinhardt lahjoittaa punatulkun puisessa häkissä ja penkin, jonka hän on itse rakennellut koivupuista. Lupaukset paluusta lohduttavat Elisabethia yhtä vähän kuin se, ettei Reinhardt tahdo sydänystävänsä tulevan saattelemaan häntä junalle. Ajan oloon villi punatulkku kuolee häkissään ja Elisabeth hautaa sen Immenseen rannalle koivupuisen penkin viereen. Naapurin Erich, Immenseen kartanon nuori isäntä, lahjoittaa Elisabethille keltaisen kanarialinnun kauniissa häkissä.

Musiikkiopintojensa aikana Reinhardt palvoo muistoaan Elisabethistä omistaen hänelle kaksitoista säveltämäänsä laulua. Vieraillessaan pitkän ajan kuluttua Elisabethin luona hän lahjoittaa rakkaalleen nuo laulut kirjaksi nidottuina ja sanoo niitten olevan ne kirjeet, joita Elisabeth oli niin kauan odottanut saavansa. Elisabeth on niin onnellinen Reinhardtin lahjasta, ettei tahdo näyttää lauluja kenellekään. Tällä kertaa Elisabeth tulee saattamaan Reinhardtia ja ojentaa junan ikkunasta Reinhardtille kuvansa, jonka alle hän on kirjoittanut ”Rakkaalle Reinhardtilleni uskollisuudella, Elisabeth”.

Vuoteitten vieriessä Reinhardt valmistuu Hampurin konservatoriosta. Reinhardtin lauluista tulee tunnettuja maailmalla ja jatko-opintojensa aikana Roomassa hän saa ikäväkseen kuulla laulunsa sovitettuna italialaiseen tyyliin. Lauluesitys on kauniisti kuvattu. Se tapahtuu saksankielisen wikipedian mukaan raunioituneen Maxentiuksen basilikan suojiin rakennetulla ulkoilmanäyttämollä. Yleisöä on pienen katsomon ulkopuolellakin pilvin pimein. Vaikka Reinhardt onkin tyytymätön uuteen sovitukseen, kelpaa hänelle kauniin laulajattaren syli ikuisen kaupungin tähtien alla.

Elokuva huipentuu Reinhardtin vierailuun Immenseessä. Elisabeth on odottanut häntä kauan, mutta ihan ikuisuuksiin ei uskollisuus ole riittänyt. Naapurin Erich on saanut hänet puolisokseen. Hänen kanssaan Elisabeth elää kuin kanarialintu kultaisessa häkissä. Reinhardt saapuu myrskynä, joka tempoo Elisabethia omakseen juurineen. Vaan ovatko Elisabethin jalat takertuneet Immenseen lumpeitten pitkiin varsiin? Jättääkö hän Erichin valmistamaan munkkilikööriä ja hoitamaan seine saftige Biene? Voiko Erich vielä voittaa Elisabethin rakkauden?

Elokuva pelaa siis symboliikalla, jota minun liikkaava kuvaukseni ihan vähäsen vaan spoilaa. Kerroin tämän kaiken, koska haluaisin huomauttaa, etteivät varmaankaan kaikki 1940-luvun alun saksalaiset elokuvat houkutelleet nuoria miehiä rintamalle kuolemaan sankareina isänmaan puolesta. Kuka hitossa sellaista maata haluaisi puolustaa, jossa ei viihteeksi muuta tarjottaisi kuin kuolemankaipuuta! Ei, kyllä immeinen muuallakin kuin Immenseessä kaipaa romantiikkaa enemmän kuin multaa ja kotoisen kirkkomalmin sointia. Lumpeenkukka on elokuvan kehyskertomuksen tunnus. Se kuvastaa paitsi ihmisen juuria myös nuorta, viatonta, puhdasta rakkautta, joka ei vuosikausia odottamalla parane.

Katselin elokuvan Youtube-palvelusta. Se on värielokuva, joka restauroitu vuonna 2016 upeasti. Kesto 94 min.

Arvi Kivimaa (suom.): Laulujen virta (osa 2/2)

Jatkanpahäntä loppuun Arvi Kivimaan vuonna 1936 ilmestyneen saksalaisen lyriikan antologian nimeltä Laulujen virta läpikäymistä.

Friedrich Hebbel (1813 – 1863) oli kuulemma kuuluisa näytelmäkirjailija. Häneltä teokseen suomennetut viisi runoa luovat minuun vaikutelman tarkastelijasta, joka liikkuu runoissa kuin taidenäyttelyssä ja pyrkii pääsemään perille näkemiensä taideteosten sisimmästä, mutta parhaimmillaankin yltää vain likiarvoon, temaattinen näkinkenkä jää tyhjentämättä.

Theodor Storm (1817 – 1888) kuuluu olleen kirjailija, tyylilajina realismi, Suomessa ehken tunnetuimmat teokset ovat Immensee ja Aaveratsastaja. Tykkäsin idyllisestä runosta Kaukana maailmasta (Abseits). Runo kuvaa näkymää asutuksesta nummilla, luonnon rauhassa. Lopussa mainitaan aavistus tulevasta mullistuksesta (”Kein Klang der aufgeregten Zeit drang noch in diese Einsamkeit”). Siten runo vaikuttaisi sopivan vaikka kuvaamaan sepittäjänsä nimeä.

Gottfried Keller (1819 – 1890) oli sveitsiläinen kirjailija. (Kivimaa on muutoinkin ottanut teokseensa mukaan saksankielellä kirjoittaneita kirjailijoita kotimaasta riippumatta, samoin toimi aiemmin jo Uuno Kailas antologiassa Kaunis Saksa.) Keller sepitti ainakin nuoremmuuttaan runoja ja Kivimaan suomentamat runot on tehty romantiikan hengessä. Tykkäsin lyhytsäkeisestä runosta Sydämelle, joka kuvastaa ihmisiin pettyneen runon minän (”sydämen”) tunteiden ja järjen myllerrystä sen suhteen, että jatkaako tässä näitä hommia vielä. Saksankielisen tekoälyn mukaan runo kyllä sisältää romantiikan tyylin aineksia, mutta siinä voi nähdä myös Kellerin myöhemmän realistisen tuotannon tulvahduksia. Päättelen tästä, etten ehkä olekaan täysin tekoälykäs runouden lukija, mikä voi joillekin tulla aikamoisena yllätyksenä!

Conrad Ferdinand Meyer (1825 – 1898) oli myös sveitsiläinen kirjailija. Kivimaan ja tekoälyn suostuttelemana päädyn siihen, että Meyer ei varsinaisesti ollut romantikko. Hänen valikoimaan päässeissä runoissaan (9 kpl) näen orastavan symbolismin aineksia, vaikka yleensä ne sitten lienevät realistisia. Mutta eikö sekin voisi olla vain yleistys? Tai vain osa totuudesta?

Detlev von Liliencron (1844 – 1909) on saanut tähän kirjaan vain kolme runoaan. Niistä kahdessa on aiheena sota. Vastapainoksi on mukana runo Kauniita kesäkuun päiviä, joka kuvaa sitä mitä otsikko lupaa. Kaikissa kolmessa runossa on kansanlaulumaisia aineksia, toistoa, ohikiitäviä kuvia, sotarunoissa karua dramaattisuutta. Antologiaan Kaunis Saksa on Uuno Kailas suomentanut neljä von Liliencronin runoja, joista kaksi sota-aiheista. Niitten lisäksi on mukana kaksi pisempää runoa, jotka kertovat kohtaamisesta jonkun vanhan kamun kanssa. Vaikka von Liliencronia pidetään realistisena runoilijana, on sekä kertomisen tapa että sanasto paikoin romanttisen rehevää. Noin mun mielestä.

Friedrich Nietzsche (1844 – 1900) on mukana vain yhdellä runolla. Kivimaa huomauttaa jo alkusanoissa, että Aarni Kouta on suomentanut Nietzscheltä aika mukavasti runoutta ja tämän kirjan runot ovat pääosin ennen suomentamattomia. Kivimaa on saanut komeasti toimivan hurjapäisen rytmikkyyden runoon Vihollisten keskellä, jossa hirsipuuhun menijä katumatta ja nöyrtymättä herjaa katsojajoukkoa ja julistaa uhmakkaana kuolemattomuuttaan.

Richard Dehmel (1863 – 1920) seitsemän runoa, joista neljä ekaa sijoittui öiseen aikaan. Dehmel lienee ollut öistinen runoilija? Runot eivät oikein päässeet minun päälleni vaan lukaisin ne läpi melko sujuvasti. Vuoripsalmi-runon suomennoksessa näin paljon samoja sanoja kuin Uuno Kailaan runossa Ilta. Varmaan sattumalta. Tekoäly oli rohkeesti sitä mieltä, että monet lukevat runon eroottisena tai jotenkin siihen suuntaan viittilöivänä. Dehmelin runoissa kerrotaan olleen symboliikkaa, minä näin niissä lähinnä luonnon kuvausta ja jonkin nimeämättömän tavoittelua.

Maximilian Dauthendey (1867 – 1918) on saanut mukaan viisi runoa, joista Satakieli ja sade jonkin verran sykähdytti, mutta kestin sen kuin mies.

Christian Morgenstern (1871 – 1914) mukana kuusi runoa. Satakieli ja runoilija on ihan kiva.

Hugo von Hofmannstahl (1874 – 1929) itävaltalainen kirjailija, joka kirjoitti myös runoja. Kivimaan kuvauksen mukaan von Hofmannstahlin runoissa on mystillis-biolooginen tunne, jonka runoilija aavistaa menneiden sukupolvien ja oman itsensä salaiseksi yhdyssiteeksi. Tähän viitannee runo Katoavaisuudesta.

Rainer Maria Rilke (1875 – 1926) oli itävaltalainen runoilija, josta Kivimaa kirjoittaa: ”hänen runoudessaan on kuulas syysvalaistus; on kuin hän pitäisi maapalloa kapeassa runoilijankädessään.” Lukaisin joskus Duinon elegiat enkä tajunnut siitä juuri mitään. Kivimaan suomennokset ovat hyvin toimivia, mutta minun marmori-korvani ei nyt näille runoille oikein aukene. Olen selvästi enämpi 1800-luvun tai sitä aikaisempain lyyrikoitten yleisöä. Jos näissä uudemmissa runoissa jotain minulle oli, sulkeuduin siltä laulannalta kuin simpukka.

Kirjassa on yhteensä 268 sivua. Lopussa kerrotaan lyhyesti jokaisesta valikoiman tunnetusta runoilijasta ja sitten on vielä sisällysluettelo. Lukaisin tässä tekstissä mainitsemieni runoilijain runot tänä päivänä.

Nouvelle Vague, elokuva cinémasta

Siinä kävi suurinpiirtein näin: minä halusin käydä elokuvissa, kun olin lukenut Svenska Yleltä parista elokuvasta, joista toinen tuntui kiinnostavalta. Vaimoni, joka viettää lomaansa, halusin matkalle mukaan. Mutta hän halusi nähdä toisen elokuvan, jota jokseenkin samaan aikaan esitettiin toisessa elokuvateatterissa. Lisäksi halusimme vierailla tapaamassa läheistämme sairaalassa. Tarkalla suunnittelulla saimme nämä kaikki soviteltua sopivasti yhteen ja poikamme tuli siksi aikaa Kuopiosta meille kissoja hoitamaan. Tämä olikin tarpeen, sillä koko reissu kesti lähes seitsemän tuntia ja se olisi ollut kissoille vähän liikaa. Paluumatkalla kävimme vielä ruokakaupassa ja viemässä kierrätysmuovit keräyskammioon, joka oli joulujen jälkeen tyhjennetty.

Kävin Kuopiossa elokuvateatteri Kuvakukossa katselemassa elokuvan Nouvelle Vague. Se on vuodelta 2025, pääosin ranskankielinen ja mustavalkoinen, ohjaajana Richard Linklater, pääosissa Guillaume Marbeck (roolihahmona Jean-Luc Godard), Zoey Deutch (Jean Seberg) ja Aubry Dullin (Jean-Paul Belmondo).

Nouvelle vague on ranskaa ja tarkoittaa ”uusi aalto”. Tällä nimellä kutsuttiin uuden ranskalaisen elokuvan tyyliä tai lajityyppiä, jolle luonteenomaista olivat mustavalkokuva, improvisoidut dramaattisesti esitetyt höttörepliikit, kaupunkimiljöö, katunäkymien tallentaminen sellaisenaan. Ranskalainen uusi aalto versoi nähdäkseni sodanjälkeisestä maailmasta, joka rakentui uudenlaiseksi ja uuden aallon elokuvat antoivat sille maailmalle murrosikäisen elkeet mustassa puvussa.

Katselemassani elokuvassa on oikeastaan komedian kautta sisäänkirjoitettuna katseluohje ranskalaisen uuden aallon elokuviin. Tarkoituksena on olla kapinallinen vanhaa, mutta arvostettua elokuvantekoa kohtaan. Uusi aalto rakentaa elokuvilleen oman äänen, joka on pohjimmiltaan kiltti kuin teini-ikäinen kotikissa, se kynsii, kun tuntee siihen tarvetta, vaikkei sitä tarvetta järjellä aina kykene selittämään. Tyylilajin ranskalainen cinéma on usein leikkisän absurdia, mutta rakastettavaa. Elokuvasta näkee, että se on elokuvaa, se kulkee arkisten näkymien päällä kuin näkymättömillä kiskoilla ja kutoo omasta tyhjäpäisestä maailmastaan jotain kivaa sekoitetta todellisuuden kanssa. Elokuvissa järjellä esitettyihin kysymyksiin vastataan tunteella.

Nouvelle Vague kertoo elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardista valmistelemassa ja kuvaamassa ensimmäistä elokuvaansa À bout de souffle (Viimeiseen hengenvetoon), joka valmistui vuonna 1960. Viimeiseen hengenvetoon ei ole minun lempielokuviani. Eikä Godard ole lempiohjaajani. Uuden aallon elokuvista olen aivan selvästi Jacques Demy – Agnès Varda -linjalla, suosikkejani heidän elokuvistaan ovat Lola ja Cléo viidestä seitsemään. Pidän myös Chris Markerin lyhyestä elokuvasta Kiitorata, jossa on liikkuvaa kuvaa vain pari sekuntia.

Nyt puheena olevassa elokuvassa valmistellaan ja kuvataan siis elokuvaa, joka ei ole suosikkejani. Eräs hyvä syy siihen, miksi halusin nähdä juuri tämän elokuvan, oli se, etten ole oikein ymmärtänyt kyseisen elokuvan suosiota – enkä koko elokuvaa. Nähtävästi en tule koskaan ymmärtämäänkään. Sain kuitenkin sen verran apuja nyt näkemästäni, että kenties tarina oli Godardille jollain tavalla henkilökohtainen. Toinen huomio on se, että Godard aivan ilmeisesti tavoitteli uudistajan asemaa, tai ainakin halusi elokuvan uudistuvan. Kun hän katselee elokuvansa läheisten ystävien seurassa, he yksissä tuumin ja erikseen luonnehtivat näkemäänsä vuoden huonoimmaksi elokuvaksi, kenties koskaan näkemistään huonoimmaksi. Godard kiittää tyytyväisenä. Ehkä kyse on huumorista? Tai ehkä Godard käsittää, että uudistajan osa on tulla hylätyksi? Ja hän haluaa uudistaa.

Mikä sitten on minun mielestäni hyvää elokuvassa Viimeiseen hengenvetoon? Vastaus on helppo: Jean Seberg. Amerikkalainen tähtinäyttelijätär on elokuvassa kerrassaan hurmaava – raikas, lyhythiuksinen blondi. Nouvelle Vague -elokuvassa korostetaan, ettei Godard halunnut näyttelijöitä meikattavan, saattaa olla, että se vaikka näkyisikin elokuvassa. Elokuvan leikkaajat haluavat karsia Seberg-kohtauksia, sillä näyttelijätär on mukana niin isosti. Godard kieltää Sebergin kohtausten leikkaamisen. Tästä johtuen kai Viimeiseen hengenvetoon onkin minusta isolta osin kyllästyttävää vuoteessa vetelehtimistä, itse asiaan ei päästä. Uudemmissa kotimaisissa elokuvissa tällainen pyritään välttämään aika huolella.

Vaimoni kävi katselemassa Emma Thompson-elokuvan Sydäntalvi. Siinä on kuulemma kivaa se, että se on kuvattu Suomessa. Minä jaksan odottaa pari vuotta, että se esitetään tv:ssä.

Arvi Kivimaa (suom.): Laulujen virta (osa 1/2)

Arvi Kivimaa (1904 – 1984) valikoi ja suomenti vuonna 1936 julkaistun teoksen Laulujen virta, saksalaista lyriikkaa seitsemänsadan vuoden varrelta. Teos on vain kohtuullisen pituinen, ilmavasti painateltu. Kirjan alussa on Kivimaan runo Laulujen virta ja esipuhe Saksalaisen runouden henki. Kivimaa edustaa sitä näkökulmaa, että lyriikka on inhimillisten elämysten ja tunnelmien katkeamatonta historiankirjoitusta. Saksalainen ihmissielu on runoudessa Kivimaan mukaan lähtöisin emanaatiosta, ihmisen sielu on vuodatettu korkeammasta voimasta, jumaluudesta ja on matkalla takaisinpäin. En tiedä johtuuko tämä palaamisen halu siitä mitä on tullut nähtyä vai pelkästään siitä pelosta, että kuolema sulkisi portit ylipäätään minkään tavoitteluun. Ainakin useammassa runossa kehotetaan elämään nyt, kun kohta tuo kuolema oottelee.

Teos etenee aikajärjestyksessä runoilijoittain ja siinä järjestyksessä käyn sitä nyt kevyesti läpi. Painotus valikoimassa on 1800-luvun romantiikan ajan runoilijoissa. Kivimaa on pyrkinyt valitsemaan runoja, joita ei ole muutoin julkaistu suomeksi. Kaikkiaan runoilijoita on mukana 44. En aio mainita kaikkia, vaikka ymmärrän, että he kopolla kourin odottavat minulta mahdollisesti heruvaa palautetta. Koska he kaikki ovat jo iäisyydessä, on heillä aikaa odotella...

Ensimmäisenä on noin viiden vuosisadan ajalta runoilijoita, tunnettuja ja tuntemattomia. Minnelaulajat Walther von der Vogelweide (1170 – 1230) ja Ulrich von Lichtenstein (kuoli vuonna 1275) ylistävät naisia ja ovat vanhoina pettyneitä, kun aika meni niin nopsaan. Aikakaudelta säilynyt runous lienee ollut liian kaunopuheista minun makuuni. Jostain syystä viehätyin enemmän 1200- tai 1300-luvun tuntemattoman runoilijan tekstistä, joka on varsin kompakti, kolmesäkeistöinen ja jossa toistuu sana huomentorvi. Se varmaan tarkoittaa tuon ajan kaupunkien merkkisoittoa, vähän niin kuin Maikkarin aamu-uutisten tunnusmusiikki nykyään. Siinäkin kohtaavat mies ja tyttö, joka antautuu yön sylipainiin ja lausuu ennen eroa koskettavasti:

”Sun sylissäsi levähdin,
nyt tuska täytyy voittaa.”
– Soi torvi huomensävelin
jo aamu maille koittaa.

Näkisin näin, että tässä tosiaan on kuvattu kohtaus eletystä elämästä ja vieläpä riipaisevasti.

Tämän jälkeen käydään läpi muutamia virsirunoilijoita (Martin Opitz, Simon Dach), näytelmäkirjailija Andreas Gryphiukselta on sonetti Maailmalle. Sitten on vuorossa alkujoukon tunnetuin runoilija: uskonnollinen mystikko Johann Scheffler (1624 – 1677), luterilaisesta katolilaiseksi loikannut lääkäri, tunnettu runoilijana nimellä Angelus Silesius. Teokseen on otettu hänen runonsa Ikuinen rakkaus, joka löytyy nykymuodossaan virsikirjasta nimellä Rakkaus, kun kuvaksesi (virsi 430). Kyse on rakkaudesta Jeesukseen, joka on tietty vastavuoroista. Angelus Silesius tunnetaan paitsi virsistä myös lyhyistä kahden rivin runoista. Laitan tähän yhden esimerkiksi:

Jos ihmisiä rakastat, niin teet sen aivan syyttä.
On sinun pakko rakastaa ihmisess’ ihmisyyttä.

Teoksen toinen kohortti käsittää kansallismielisiä runoilijoita ja varhaisia romantikkoja. Näitä romantikkoja ovat Goethe, Schiller ja Herder, joista jälkimmäinen tosin näyttää olleen juuri näitä kansallismielisiä ja vieläpä perin merkittävä. Herder keräsi latvialaisia kansanrunoja, dainoja, joista hän julkaisi kaksitoista saksaksi käännettyinä. Goetheltä on Kivimaa suomentanut hienosti osia kuulemma 24-osaisesta runosarjasta Roomalaisia elegioja (Erotica Romana tai Römische Elegien). Runomittana eleginen distikon – heksametrisäettä seuraa pentametrisäe – Goethe kertoo matkastaan ikuiseen kaupunkiin, jonka eroottinen suhde herättää eloon mm. runosarjan viidennessä runossa:

Viipyen vierellään olen monta jo laulua luonut,
sormeni liukuva on distikhon-poljennon
seljän kaartoa seuraten laskenut ääneti, hiljaa.
Hänt’ unet aaltoavat loitos keinuen vie.
Amor lamppua korjaa muistaen kolmea suurta,
joita hän juhlia sai suurina hetkinä yön.

Schiller ei helskyttele silosäkeillä, hänen runonsa liikkuvat vähemmän urhoollisissa maisemissa ja ovat tutumpaa runokieltä. Pyhiinvaeltaja antaa omaisuutensa muille ja huomaa lopun tulevan vaikka miten vaeltaisi. Tämän osion loppuun sijoitettu Jakob Michael Lenzin pieni runo Oi te haaveet liian hyvät – tuntuu täydentävän Schillerin runon – ja ehkä myös Lenzin traagisen elon.

Teoksen kolmas osio on nimeltään Romantiikan laulajat. Ekoina romantikkoina saavat lauluvuoron Friedrich Hölderlin ja Novalis. Hölderlin (1770 – 1843) vaikuttaa kokeneen onnenhetkiä, mutta runoissaan lähinnä kaipailee niitä. Novalis (1772 – 1801) runoilee elämän lisäksi kuolemasta, joka näyttäytyy nousemisena parempaan, Jumalan maailmaan. Näitten herrain jälkeen on yksi kompakti, lyhytsäkeinen, onnenhetkeä ylistävä runo Achim von Arnimilta (1781 – 1831) ja neljä runoa Clemens von Brentanolta (1778 – 1841). Brentanon runo Kehrääjättären laulu on 6-säkeistöinen runo, jossa kehrääjätär muistelee lemmenhetkeään, jonka taustalla lauleli satakieli, hänen rakkautensa muisto. Brentanon ja von Arnimin kestänein työ on saksalaisten kansanlaulujen kokoaminen teokseen Des Knaben Wunderhorn.

Joseph von Eichendorff (1788 – 1857) on saanut valikoimaan mukaan peräti kahdeksan runoaan. Runot ovat idyllisiä, tammineen ja kylineen. Hyvä täydennys paikoitellen kovin kärsimykselliseen valikoimaan. Yritin suomentaa runoa Mondnacht, kai siitä selvän saa.

Ludwig Uhland (1787 – 1862) kolme lyhyttä runoa, jotka tuntuvat kukin kuvaavan tiettyä merkityksellistä, tyyliteltyä tapahtumaa eka persoonassa. Kivimaa kertoo hänen runojensa saaneen vaikutteita kansanrunoudesta.

Friedrich Rückert (1788 – 1866) neljä runoa ja mietesäkeitä. Runoissa huomiota herättää se, että ne on kaikki sepitetty eka persoonassa, mutta niissä kuvataan jotakuta muuta kuin runon minää. Runot siis ilmentävät sitä vaikutelmaa, joka runon minälle syntyy. Runossa Laulu kertoja kuvaa paimenpoikaa, jonka laulu tekee runoseppään niin suuren vaikutuksen, että se ylittää kaikki hänen omat runonsa.

August von Platen (1796 – 1835) neljä hienosti muotoiltua runoa, joitten sanomana pidättäytyminen haluamasta maallisia houkutuksia. Ensimmäinen, minua puhuttelevin runo, Mä vapaa tahtoisin ain’ olla – kertoo toiveesta saada elää kuin pilvi, tarkastellen maata sen yläpuolelta. Kreivi von Platen on kenties voinutkin elää maailmasta erillään, kuten ihmisen on nykyäänkin mahdollista tehdä internetin ja television avulla. Pidättäytyminen kaikesta säästää ihmisen monilta murheilta, mutta ei se tietenkään haluamista sammuta. Jotain buddhalaista von Platenin runoissa mielestäni on.

Heinrich Heine (1797 – 1856) viisi runoa, joista Luomisen laulu upposi minuun parhaiten. Heine on valikoiman runoilijanimistä minulle entuudestaan tuttu, vaikkakaan en muista häneltä mitään ennen lukeneeni. Luomisen laulun ironinen loppukäänne on toimiva: Jumala kertoo luoneensa maailman sairaasta luomisen janosta ja parantuneensa tuosta sairaudesta luomistyön tehtyään.

Valikoiman ainoa nainen Annette von Droste-Hülshoff (1797 – 1848) tunnetaan Suomessa pienoisromaanista Juutalaispyökki. Kivimaa on suomentanut häneltä runon Kuu nousee, jossa runominä odottaa kuun nousua puutarhan parvekkeella ja saa kuusta lohdullista seuraa. Laajahko runo, jolle löytyy netistä monenmoista analyysiä avainrunoksi asti.

Nikolaus Lenau (1802 – 1850) neljä runoa, jotka kuvailevat vuodenaikoja ja pilvistä taivasta. Ensimmäinen runo Kevät kertoo sananmukaisesti voittoisasta keväästä. Minulle tämä sopi, sillä olen itsekin runoillut vastaavasta aiheesta. Lenaun runo säilyy myönteisenä loppuun saakka, toisin kuin minun.

Eduard Mörike (1804 – 1875) toimi syttynä tähän runovalikoimaan ryhtymiselleni. Mukana on peräti kahdeksan Möriken runoa. Odotukseni olivat korkealla. Möriken runot eivät kuitenkaan minulle olleet valikoiman huippuja. Hän on näistä runoista parhaimmillaan parissa humoristisessa sepitteessä. Varsinkin Tervehtyminen, joka kuvailevan alaotsikon mukaan kuvaa tunnelmia erään runokäsikirjoituksen lukemisen jälkeen, on tämän blogeeraajan mieleen. Äitelän runouden maku poistuu oman kasvimaan nauriilla. Itse-eletyn tuntua. Mukana on myös runo, joka on sijoitettu kertomuksen Mozartin matka Pragiin loppuun. Suomennos on tässä valikoimassakin vapaassa mitassa, kertomuksessa se mainitaan böömiläisenä kansanlauluna.

Saa nähdä jatkanko loppujen runojen parissa joskus myöhemmin. Nyt vietän joulua.

Pullakahvikalanterin viides luukku

Aktivistit. Valmistumisvuosi 1939, ohjaaja Risto Orko, käsikirjoittajat Ilmari Unho ja Risto Orko.

Sortokaudet ja aktivistit alkavat kieltämättä jo tursua korvista ulos, kun katselee putkeen näitä aihetta käsitteleviä elokuvia, eikä kaikkia ole edes esitetty tv1:n päivälähetyksissä, ei ainakaan ihan lähiviikkoina. Ilmeisesti en ole koskaan aikaisemmin katsellut tätä Aktivistit-elokuvaa, joten yllätyin siitä, miten hienosti se etenee ja toimii. Hahmoissa on sekä venäläisiä että suomalaisia, mutta kaikki puhuvat suomea. Lisäksi mukana on vahvasti naisnäkökulmaa, vieläpä niin, etteivät naiset vain roiku mukana tapahtumissa vaan ovat oleellisesti vaikuttamassa tapahtumiin.

Naisosissa nähdään Helena Kara ja Tuulikki Paananen. He vetävät osansa erinomaisesti ja erottuvat toisistaan muutenkin kuin hiusten värin perusteella. Molemmat ovat hemmoteltuja ja suojattua elämää eläneitä naisia, mutta Tuulikki Paanasen esittämä Katjushka Danilova on kipakampi kuin viileä ja etäisenä pysyttelevä senaattorin tytär Marja, jota Helena Kara esittää.

Miesten puolella on mukana laajempi valikoima. Tauno Majuri venäläisen kenraalin adjutanttina on saanut venäläisen nimen Grigori Andrejevitsh, suomalainen nimi on Yrjö Jakola. Majurin osasuoritus on vakuuttava. Samaa voi sanoa Uuno Laaksosta, joka esittää aktivistien joukossa reipashenkistä monikasvoista hahmoa, joka selviää neuvokkuudellaan aika monesta tiukasta paikasta. Elokuva on omistettu niille rohkeille hepuille, jotka henkensä kaupalla ajoivat Suomen asiaa. Venäläisellä puolella kenraali Danilov (Topo Leistelä) on kunnioitusta herättävä hahmo, vaikka jahtaakin aktivisteja. Sen sijaan Ville Salminen saa taas esittää viekasta ja julmaa venäläistä. Sanotaanko näin, että toisenlaisen näyttely olisi kestänyt vuosien kerrostumaa paremmin. Santarmiupseeria esittävän Sasu Haapasen osa sijoittuu jonnekin kahden edellisen välimaastoon.

Elokuva päättyy johonkin rannikkokaupunkiin, käsitin että länsirannikolle, josta venäläiset upseerit yrittävät päästä Ruotsiin Venäjän ajauduttua vallankumouksen mielivaltaisiin syövereihin. Olisin toivonut hieman toisentyyppistä loppua, mutta olisikohan nykypäivän ketjukolaajaa miellyttävä loppu mahtanut maistua vuoden 1939 suomalaiselle elokuvayleisölle? Aktivistien esittäminen oli kielletty 1980-luvulle saakka. Sitäkin alkaa olla nykyään vähän vaikea ymmärtää. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Pullakahvikalanterin neljäs luukku

Yhteinen vaimomme. Valmistumisvuosi 1956, ohjaaja Valentin Vaala, perustuu Arijoutsin näytelmään, pääosissa Marjatta Kallio, Eero Eloranta, Kosti Klemelä, Elna Hellman ja Anjushkana punakoneesta Anneli Haahdenmaa. Käsikirjoituksen puuhasivat Eino Heino ja Valentin Vaala.

Arijoutsi on laatinut kerrassaan mainion dilemman komediaansa ja Valentin Vaala on mainiolla tyylitajullaan ja hienojen näyttelijöitten myötävaikutuksella saanut homman toimimaan. Juoni on seuraava: eletään vuotta 1946, jolloin Suomessa on pulaa kaikesta. Kansanhuoltoministeriö säännöstelee elintarvikkeita, jotka ovat kortilla. Tässäkin tapauksessa voisi todeta, että olet huonossa asemassa, jos you have got no cards. Ministeriön Nappi ja neppari -osaston toimistopäällikkö Jalmari elää turvattua elämää. Hänelle tulee SKDL:n lehti ja hänellä on korttiosasto kunnossa. Lisäksi hänellä on siro ja viehättävä vaimo, Jenni. Jenni on leski, mies on kaatunut sodassa. Niin kaikki luulevat. Käy kuitenkin ilmi, että Jennin mies, Erkki, onkin ollut sotavankina Neuvostoliitossa. Peräti neljä vuotta perunoita kuorittuaan Erkki pääsee palaamaan kotiin muitten vankien seurassa. Kotona häntä odottaa yllätys, kun vaimo on hänen poissaollessaan mennyt uusiin naimisiin. Tilanne, jossa Jennillä on kaksi aviomiestä, on toisaalta kutkuttava, toisaalta hyvin räjähdysaltis. Syntyy sukkelaa, sarkastista sananvaihtoa, jota vanha kotiapulainen, Martta, joutuu kuuntelemaan ja välillä toimimaan erotuomarina. Kuka lopulta eroaa ja kenestä? 

Elokuvan valmistumisen aikoihin nämä kymmenen vuotta varhaisemmat poliittiset ja kortinleikkausasetelmat ovat olleet jo historiaa, jolle on voinut naureskella. Vielä enemmän historiaa ne ovat meidän päivinämme. Tarkastelussa on siis hyvinkin ultimate-pullakahvielokuva. Vaimokin tykkäsi siitä, eihän Vaalan sujuvista komedioista voi oikein olla tykkäämättä. Olisi ollut kiva nähdä lähemmin kodin seinille ripusteltua taidetta. Nyt taulut jäivät vain hämäräksi rekvisiitaksi.

Ja miten tällainen kinkkinen asetelma saadaan elokuvassa ratkaistua. No, näytelmissähän on jo useamman vuoden ollut tällaisten tilanteitten varalle käytössä jumala koneesta -ratkaisu. Tässä tapauksessa ratkaisu on Anjushka Tornista. Johtaako kotia sen jälkeen pieni Suomi vai suuri Venäjänmaa, jää ratkaisematta.