Kulje matkassani

Kaikille lukijoille taas huomioksi siltä varalta, ettei ole vielä huomannut, olen muuttanut uuteen blogiin. Tervetuloa»

Muistutust muutosta

Koska postaukset herkästi menevät ohitse uutisvirrassa, päätin näin sunnuntain kunniaksi muistuttaa taas lukijoita, että pitkällisen mietinnän jälkeen Hetkimaja-blogi lopettaa ja jutut jatkuvat uudessa blogissa. Tulethan mukaan? ♥ Uuteen blogiin tästä»

Muuttomuistutus

Mikäli joltain lukijalta on mennyt ohi silmien aiempi postaukseni, niin olen siirtynyt uuteen blogiin. Tarina jatkuu uudessa blogissani, tervetuloa ♥

Astu uuteen blogiini tästä»

Hei sinulle!

Hei kaikille lukijoille ja samalla ihanaa alkanutta toukokuuta! ♥

Olen joitain kuukausia pitänyt pystyssä toista blogia, koska tämän pitkään tauolla olleen uudelleen aloittaminen on ollut jollain tavoin hieman vaikeaa. Toisen blogin myötä olen tarkastellut omaa kirjoittamisintoani ja punninnut kumpaa blogia tahdon tulevaisuudessa kirjoittaa. Vastaukseksi on tässä ajan saatossa tullut uusi blogini. Nyt on siis aika "julkistaa" tämä uusi blogini - tervetuloa seuraamaan tästä lähin uutta blogiani, Korpikuusen kuningatar, jolla nimellä olen myös instagramissa! :)

Pääset uuteen blogiin tästä:
Korpikuusen Kuningatar

Hankeen harsottua

Aika on rientänyt vauhkoontuneen villihevoslauman tavoin niin, että edellisestä blogipostauksesta on ehtinyt kulua tovi. Tyystin ilmaan haihtuneena en toki ole ollut, vaan päinvastoin olen ollut hyvinkin aktiivinen instagramin puolella. Blogin oikeassa laidassa on linkki omaan instgramprofiiliini, johon olet tervetullut seuraamaan.

Loppuvuosi on mennyt aivan hurjaa vauhtia - jopa niinkin hurjaa, että yleensä laiskan etanan tavoin lyllyvä pimeä marraskuukin sujahti ohi silmieni, kuin kalalokki kauppatorilla, ruoka-annoksesi sen nokanpielessä kiikkuen.

Syyskuussa vietimme aivan ihanan loman Englannissa, jossa lämpö ja aurinko hellivät käsikädessä koko matkamme ajan. Ensimmäistä kertaa olimme ulkomailla matkalla lapsiperheenä ja se tuntui erittäin mahtalta! Simpukka oli mitä ihanteellisin matkakumppani mukautuen kaikkeen missä vain milloinkin matkasimme ♥

Vuokrasimme auton ja näimme matkamme aikana niin paljon kaunista, hämmästyttävää ja ihanaa. Mahtaisiko olla syytä ihan kuvapostaus tehdä reissusta?

Suomessa sää sen sijaan onkin ollut aivan toista maata oikeastaan siitä hetkestä saakka, kun maan kamaralle astuimme. Talvi on etenkin täällä etelässä jo tullut ja mennyt noin kymmeneen kertaan - milloin mahtaa se jäädä pidemmäksikin aikaa kylään? Instagramin puolella asiaa jo pohdinkin pari päivää takaperin:

Talvi. Se tulee, se menee.
Kiireellä kylään säntää,
mutta karkaa jos selkänsä kääntää.
Ovikelloa yllättäen soittaa,
huomiosi kiinnittää koittaa.
Vaan juuri kun oven avaa,
talvi jo muualla ravaa.

Levittää lumimaoton pihamaan päälle,
mutta siihen astuessasi,
vetää valkeuden jalkojesi alta.

Talvi, olisi tervetullut myös jäämään:
harsoittamaan hangen pimeyteen,
siivittämään sillaksi kevääseen

Tämän postauksen kuvat ovat parin viime viikon aikana otettuja. Niinä päivinä kun aurinko on näyttäytynyt, olen oitis kiitänyt kamerani kanssa sen kauneutta kuviin tallentamaan ♥

Mahtaako jouluaattona olla lunta maassa, mitä sinä luulet?

Kirjatoukka ja kyläluuta

Joitain vuosia sitten, koin itseni hyvin erilaiseksi muihin verrattuna, ymmärtämättä tähän syytä. Tätä jatkui vuosikausia, käytännössä koko aikuisikäni. Kun ystävän kanssa vietetyn iloisen ja täynnä riemua olleen päivän jälkeen tuntui, kuin lasten ikioma Nukkumatti olisi pössäyttänyt pussillisen unihiekkaa päin kasvoja niin, että uinahti tuulentuiverruksessa sammuneen saunalyhdyn tavoin.

Tai kun olisi halunnut lähteä lempiartistinsa konserttiin, mutta ahdistui ajatuksesta ihmismerestä jossa tuntisi olevansa kahlaamassa kuin pieni silakka suurempien suomukylkien puristamana, äänen samalla täyttäen hermostoa kuin jatkuvasti ylitse täytettävää lasia, päätti mielummin jäädä kotiin. Tai jos lähtikin, tunsi sen jälkeen itsensä lähinnä oksalta toiseen verkkaiseen venyväksi, lihaksettomaksi laiskiaiseksi, joka on vielä muutamat linkouskerrat pyöräytetty pesukoneessa ja rutistettu lopulta  rutikuivaksi.

Siinä missä ystävät viikonloppuisin mielellään matkasivat isollakin porukalla juhlimaan, itse jäi mielummin kotiin, jossa sitten sukelsi kirjan tarinaan, tai lähti muutamaksi tunniksi metsään kävelemään koirien kanssa. Siellä täällä liikkuen, puut ja pensaat ympärillään, monia pieniä luonnon ihmeitä havainnoiden, tunsi itsensä omituisen onnelliseksi. Siinä täydellisessä rauhassa ja  hiljaisuudessa, yksin. Tai - koiran kanssa :)

Olen vasta viimeisinä vuosina ymmärtänyt sinällään niinkin yksinkertaisen asian, että olen erittäin voimakkaasti introvertti. Olisin luultavasti oivaltanut tämän aiemminkin, jos olisin ylipäänsä kuullut koko termistä jo vuosia aikaisemmin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, joten sen sijaan, että olisi ymmärtänyt olevansa normaali introvertti, kuten monet muutkin ihmiset maailmassa, tunsi olevansa vain hyvin poikkeava muihin läheisiin ihmisiin verrattuna.

Aivan alkujaan luulin introvertin olevan eräänlainen synonyymi hiljaiselle ja ujolle ihmiselle, olettaen näin ollen, etten todellakaan ole introvertti - olinhan aina ollut hyvinkin ulospäinsuuntautunut niin tutumpien kuin tuntemattomienkin parissa. Vaan introvertti onkin todellisuudessa jotain täysin muuta kuin se, onko hiljaista vai juttelevaisempaa sorttia, vaikka introvertteihin tiettävästi suuremmassa määrin mahtuu niitä, jotka etenkin suuressa ja/tai vieraassa porukassa ovat enimmäkseen hiljakseen.

Käytännössä ja helposti ymmärrettävästi voisi sanoa niin, että siinä missä ekstrovertti, saa energiaa itsensä ulkopuolisesta toiminnasta ja ihmisistä, intovertillä samat asiat vievät energian. Kyseessä on niinkin yksinkertainen asia, kuin puhdas biologia. Siinä missä introverttejä ihmisiä ohjaa parasympaattinen hermosto, ekstroverttejä ohjaa sympaattinen hermosto.

Meistä miehen kanssa jokseenkin erikoisen pariskunnan tekee se, että siinä missä itse olen hyvinkin introvertti, on mieheni päinvastoin ekstrovertti. Siinä missä itse rentoudun kotona katse kirjan koukeroihin syventyneenä, täysin yksikseni ja vain hiljaisuus ympärilläni, rentoutuu mieheni ystäviensä kanssa meluisassa kahvilassa sumppia siemaillen.

Olen usein kuullut puhuttavan, kuinka epäonnistumaan luotu yhdistelmä introvertti ja ekstrovertti on, mutta kerrassaan kiitettävästi olemme toisiamme 18 vuoden ajan katselleen ja toistemme "omituisuutta" opetelleet ;)

Pusikkohiippailua

Vietimme lauantaina ihanaa perheaikaa Helsingissä ja nyt ihan rasti seinään. Iso rasti. Hyvin iso rasti. Toki vielä mielellään vaaleanpunainen väriltään sellainen jos nyt valita saa.. (Ja siis iso, ettei vain epäselväksi jää..) Nimittäin! Voin tyytyväisenä taputtaa itseäni pehmeästi päälaelle, antaen siinä samantien räiskyvät aploditkin, sillä toteutin vihdoinkin yhden suunnitelman, joka on ollut tarkoituksena toteuttaa jo useamman vuoden: kävimme lauantaina perheen kanssa Helsingin Alppiruusupuistossa, monen vuoden "täytyisi joskus käydä siellä"-jahkailun jälkeen.

Toki, puistoonhan olisi voinut mennä jo pari viikkoa takaperin, jolloin kukkaloisto lienee olleen huipussaan, mutta ei nyt sentään olla liian ankaria itselle, kun kuitenkin siellä vihdoin tuli töppösteltyä. Monenkirjava kukkaloisto kuitenkin yhä koreili kauneudessaan, joten ei siinä muutamat rupsahtaneet ruusupuskat menoa haitanneet.. :)

Vaikka Helsingin alppiruusupuistosta on nähnyt lukemattomia kuvia, niin silti sitä kauneutta piti omiinkin kuviin ikuistaa 😍

Laitumen laidalla

Kuten jo yhdessä aikaisemmassa postauksessa mainitsin, nautin suuresti käydä tutkimassa aivan lähialueillakin sijaitsevia alueita, joissa ei ole tullut aiemmin käytyä ja tämä innostus valtaa erityisesti näin kesäaikaan (Aaa kesän lapsi mä ooooon.. ♪)

Maanantaina illalla kävimme ihanissa maalaismaisemissa ulkoilemassa koko perheen kanssa - eli miehen ja Sinjan, sekä Tahvon ja Maurin kanssa. Emme oikeastaan suunnitelleet sen tarkemmin mihin ajamme, pakkasimme vain itsemme autoon ja lähdimme ajamaan.

Ajoimme Iittalaan ja ihailimme häkellyttävän kauniita maalaismaisemia, kunnes tulimme Valkeakosken puolelle. Siellä sitten jalkauduimme ja tallustelimme ihanissa maisemissa auringon loistaessa, mies vaunuja työnnellen, minä lähes riemusta repeäviä, höyryveturin tavoin eteneviä nalleja talutellen (voisin vannoa, että käteni ovat sen venytyksen jäljiltä hieman pidemmät..)

Mikä parasta - reitiltä löytyi lehmiä! Lehmät olivat ensin kaukana laitumella, mutta riensivät melko pian luoksemme aidan luokse. Voi sitä ihanuutta, aurinko paistoi, kaunis peltomaisema ympärillä ja rivi toinen toistaan upeampia lehmiä edessä katselemassa! ♥

Ei ole ensimmäinen eikä suinkaan toinen tai edes kolmaskaan kerta, kun käymme ihailemassa kesällä lehmiä laitumella. Mutta silti tässäkin, kuten nykyään niin monessa pienen pienessäkin asiassa, on aivan uudenlainen vivahde, kun mukanamme on Sinja.

Pieni ihmisenalku, jolle kaikki kokemukset ovat uusia. Sinja sai maanantaina isin sylissä ihailla lehmiä - ja muun muassa vilkutella niille, kuten neiti nykyään vilkuttaa kaikelle.. :)

Koirankin talutus vaikuttaisi hurjan kivalta puuhalta, mutta se tuskin sujuisi vielä kovinkaan mallikkaasti - jospa siis vielä odotellaan muutama vuosi.. ;-)

Metsäpoluilla

Kuulun niihin ihmisiin, joille oma aika on aivan äärimmäisen tärkeää. Se on kuin ilma jota hengitän. Jota ilman hiljalleen näivetyn ja kuihdun kokoon kuin kukkanen pakkasenpuraisun jälkeen. Yksinolo, rauha ja hiljaisuus ovat sellaisia elementtejä, jotka ovat elämänssäni hyvinkin suuri kantava voima.

Niin, olen introvertti. Niitä hassuja tyyppejä, joita monien eksroverttien on hieman vaikea ymmärtää. Niitä hassuja tyyppejä, joille suurinta onnea ja aidointa iloa voi tuottaa se, että istuu koko viikonlopun yksikseen neljän seinän sisälle lukittautuneena. Täydessä hiljaisuudessa. Tällaista tosin ei nykyään juuri tapahdu, kun on äiti.. :)

Suurta iloa voi myös olla metsälenkille lähteminen koiran kanssa ♥ Tänään yli tunnin ajan nautiskelimme Tahvon kanssa metsän polkuja tallaten ja lintujen lauluja ja omia ajatuksia kuunnellen. Tai noh, sai siinä sitten ininääkin kuunnella, kun verenhimoinen imukärsäparvi kävi kimppuun kuin se kuuluisa sika limppuun. Tulipahan käveltyä ripeästi, näiden lyhyiden kuvaushetkien paikallaan olemista lukuun ottamatta.. :)

Tahvolle tulee tänä kesänä, elokuussa, ikää jo pyöreät kymmenen vuotta. Ei voi kuin hämmästellä mihin on ehtinyt kulua kymmenen vuotta siitä, kun pienen käärön kotiimme haimme.

Tahvolla todettiin noin puolisentoista vuotta sitten nivelrikko ja lonkat ovat ikävästi tasoa C/D. Tämä oli itselleni alkuun melkoinen järkytys, koska oireet ja diagnoosi tulivat melko yllättäen ja en ollut osannut alkujaan varautua tällaiseen lainkaan. Tahvo on äärettömän rakas ja kun saa tällaisia uutisia, tulee väkisinkin mieleen, että mitä jos..

Aika näyttää kuinka Tahvo tulee pärjäämään tulevaisuudessa jalkojensa kanssa, mutta ainakin toistaiseksi ollaan jatkuvalla lääkityseksellä saatu tilanne pysymään hyvinkin stabiilina. Tahvo saa neljän viikon välein Cartrophen-piikin, joka on toiminut ainakin Tahvolla todella hyvin. Koko sydämestäni siis toivonkin, että meillä olisi vielä monen montuisia upeita reissuja Tahvon kanssa! * Puss och kram * :)

Lähellä kaunis

Olen viimeisimpien vuosien aikana, lähes huomaamattani, ottanut tavakseni käydä joka kesä paikoissa, joissa en ole aiemmin käynyt. Tällä en kuitenkaan tarkoita menolippua Mombasaan sen suuremmin, kuin kiitämistä muuallekaan maailman ääriin, vaan tutustumista toisinaan hyvinkin lähinurkilla oleviin kauniisiin paikkoihin, joissa ei vain ole tullut syystä tai toisesta aiemmin käytyä.

Toisinaan kun alkaa miettimään paikkaa jossa voisi käydä, huomaa katseensa kiipeävän lähialueen ylitse kuin ammuttuna ja siintävän matkojen päähän, sopivaa seutua silmäilemään. Tämä on ilmeisen yleistäkin, sillä olen monen ihmisen kuullut sanovan, että jokin paikka heidän asuinpaikallaan on heiltä itseltään näkemättä, vaikka muut ihmiset tulevat sitä katsomaan matkojen päästä.

Käydessäni pari päivää sitten Nurmijärvellä, tulin ensimmäistä kertaa vierailleeksi siellä sijaitsevalla Myllykoskella äitini ja Sinjan kanssa. Olen syntynyt ja kasvanut Nurmijärvellä, mutta siitä huolimatta ei tätä aluetta koskaan aikaisemmin ollut tullua nähtyä.

Kosken pauhu oli kaunista niin katsellen kuin kuunnellenkin. Aurinko paistoi lähestulkoon kirkkaalta taivaalta, saaden vellovan veden kukoistamaan kuohuissaan.

Kosken ympäristöstä lähtee metsään reittejä, joihin emme kuitenkaan lähteneet taivaltamaan, koska mukanani oli niin vauva kuin rattaatkin. Vaan kerrottuani miehelle kauniista paikasta ja reiteistä metsässä, pistimme jo korvan taakse idean reissusta, johon sisältyisi rattaiden sijasta kantoreppu.. :)