Fagerholmin III hallitus
Fagerholmin III hallitus oli Suomen tasavallan 44. hallitus, joka toimi 138 päivän ajan 29. elokuuta 1958 – 13. tammikuuta 1959. Hallitus oli luonteeltaan koalitiohallitus, jonka muodostivat SDP, Maalaisliitto, Kokoomus, Suomen Kansanpuolue ja RKP.
Fagerholmin III hallitus muodostettiin vuoden 1958 eduskuntavaalien jälkeen. Vaaleissa suurimmaksi puolueeksi nousi SKDL, jota ei kuitenkaan hyväksytty hallitusvastuuseen, vaan hallituksen muodosti SDP:n Karl-August Fagerholm. Neuvostoliitto ei luottanut leskisläisiin sosiaalidemokraatteihin, mutta ei toisaalta myöskään pitänyt SKDL:n hallitukseen pääsyä välttämättömänä, mikä viestitettiin eri teitä presidentti Kekkosen tietoon. Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa seurasivat niin sanotut yöpakkaset, joiden vuoksi Fagerholmin III hallitus tunnetaan myös nimellä yöpakkashallitus. Kiristynyt ulkopoliittinen tilanne laukesi Maalaisliiton erottua Neuvostoliiton myötävaikutuksella hallituksesta, joka sitten kaatui.
Presidentti Urho Kekkonen antoi eduskuntavaalien jälkeen hallituksen muodostamisen tehtäväksi ensin SKDL:n edustajalle, entiselle sisäministerille ja presidenttiehdokkaalle Eino Kilvelle, mutta kumpikaan sosialidemokraattinen ryhmä ei hyväksynyt Kilpeä pääministeriksi. Myös Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystö ja Neuvostoliiton sanomalehdistö ottivat kantaa hallituksen muodostamiseen suosittelemalla SKDL:n ja SDP:n opposition ottamista hallitukseen ja vastaavasti tannerilaisten sosialidemokraattien jättämistä oppositioon. Muutaman välivaiheen jälkeen eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm sai kokoon viiden puolueen hallituksen, joka nojasi eduskunnassa vahvaan 147 paikan enemmistöön. SDP:lla ja Kokoomuksella oli hallituksessa kummallakin neljä paikkaa, Maalaisliitolla kuusi sekä kummallakin kansanpuolueella yksi. Urho Kekkosen kerrotaan hallituksen nimittäessään sanoneen lukemaansa ministerilistaa huonoimmaksi puheeksi, jonka hän oli koskaan pitänyt, vaikka se ei ollutkaan hänen itse kirjoittamansa.[1]
Hallitus ilmoitti noudattavansa tiukkaa talouspolitiikkaa, mitä helpotti se, että tällaista linjaa kannattivat sekä Kokoomus että SDP:n tannerilainen siipi. Ulkopolitiikassa julistettiin Suomen haluavan pysytellä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella ja lujittaa suhteitaan kaikkiin maihin, mutta etenkin naapureihinsa. Varsin pian saatiin kuitenkin havaita, ettei hallitus voinut millään keinoin saavuttaa Neuvostoliiton luottamusta. Neuvostolehdistöllä oli kuitenkin esitettävänään vain melko vähäpätöisiä tyytymättömyyden aiheita, kuten Suomessa julkaistuja "neuvostovastaisia" muistelmateoksia ja pilapiirroksia. Rivien välistä voitiin päätellä viimeksi mainittujen viittaavaan Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Kari Suomalaiseen. Jollakin tavoin merkittävänä voitiin kylläkin pitää sitä, että Otto Ville Kuusiselta oli evätty viisumi, mikä tosin oli tapahtunut jo Kuuskosken hallituksen aikana.[1] Yksittäisistä ministereistä eniten tyytymättömyyttä herättivät sosiaaliministeri Väinö Leskinen, joka olisi itse halunnut kauppa- ja teollisuusministerin salkun, kulkulaitosministeri Olavi Lindblom sekä kokoomuslainen maatalousministeri Niilo Kosola, jonka isä Vihtori Kosola oli kuulunut 1930-luvulla Lapuanliikkeen johtomiehiin.[2] Hallituksen ulkoministeriksi tullut Johannes Virolainen yritti vedota SDP:n puheenjohtajaan Väinö Tanneriin Leskisen jättämiseksi hallituksen ulkopuolelle, mutta Tanner torjui vetoomuksen tylysti ja korosti, että SDP:n eduskuntaryhmällä oli yksinoikeus nimetä puolueensa ministerit.[3]
Konkreettisena tyytymättömyyden ilmauksena Neuvostoliitto veti Helsingin-suurlähettiläänsä Viktor Lebedevin kotiin ilman protokollan edellyttämiä hyvästelykäyntejä syyskuun puolivälissä. Muutamaa viikkoa myöhemmin ilmoitettiin, että Lebedev oli siirtynyt muihin tehtäviin ja että hänelle ei nimitettäisi seuraajaa Helsinkiin. Lisäksi kauppaneuvottelut ja muun muassa Saimaan kanavan vuokrausta koskeneet neuvottelut keskeytettiin. Maalaisliiton johto alkoi pitää tilannetta kestämättömänä ja valtuutti puolueen ministerit eroamaan hallituksesta. Ulkoministeri Johannes Virolainen jätti paikkansa perusteluja esittämättä joulukuun alussa ja häntä seurasivat muut maalaisliittolaiset ministerit, minkä jälkeen Fagerholm esitti koko hallituksen eronpyynnön.[1]
Kokoonpano
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 853–854. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
- ↑ K.-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 318. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1.
- ↑ Johannes Virolainen: Kuvat kulkevat, s. 202. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13165-6.
- ↑ Hallitukset ja ministerit vuodesta 1917 valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 12.12.2019. Viitattu 12.12.2019.
|
Edeltäjä: Kuuskosken hallitus |
Suomen hallitus 29. elokuuta 1958 – 13. tammikuuta 1959. |
Seuraaja: Sukselaisen II hallitus |
|  | |
