Soul (musiikki)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tulostettavaa versiota ei enää tueta ja siinä voi olla renderöintivirheitä. Päivitä selaimesi kirjanmerkit ja käytä selaimen tavallista tulostustoimintoa sen sijaan.
Soul
Alkuperä rhythm and blues, gospel, doo-wop
Alkuperämaa Yhdysvallat
Kehittymisen
ajankohta		 1950-luvun loppu
Tyypillisiä
soittimia		 kitara, basso, piano, hammond-urut, koskettimet, klavinetti, laulu
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia		 funk, disko, neo soul ja lukuisia muita

Soul on Yhdysvaltojen afroamerikkalaisen väestön keskuudessa 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa kehittynyt populaarimusiikin tyylilaji.

Alkuperä ja piirteet

Ray Charles 1969.

Soulin juuret ovat 1950-luvun gospelissa ja rhythm and bluesissa. Moni soul-laulaja aloitti uransa laulamalla mustaa gospelia, josta he toivat maalliseen souliin intensiivisen tunnelatauksen.[1] Soulin tärkeimpiä kehittäjiä 1950-luvulla olivat laulajat Ray Charles, James Brown, Sam Cooke ja Jackie Wilson.[2]

Soulissa yhdistyvät rhythm and bluesin tarttuvat rytmit ja gospelmusiikin elämäniloinen riehakkuus. Kun gospelissa ylistetään kiihkeästi Jumalaa, soulissa sama intohimo kohdistuu ihmisten väliseen rakkauteen ja ihmissuhteisiin. Kuten gospelissakin, myös soulissa laulaja voi esimerkiksi lisätä melismojen avulla melodiaan nopeita tunnetilojen vaihteluja, ja hänen äänensävynsä voi vaihdella nyyhkytyksestä huutoon ja falsettiin.[2]

Soulissa käytetään vaihtelevia rytmityksiä, takapotkua sekä voimakkaita torvi- ja saksofonisooloja.[2] Usein soulissa on sitä edeltävän rhythm and blues -musiikin tapaan yksi laulaja sekä perinteinen rytmi- ja puhallinsoittimista koostuva orkesteri, mutta myös useampia laulajia käytetään usein. Monien soul-artistien keskeisimmät levyt ovat sisällöltään painottuneet hitaampiin balladeihin, mutta nopeatempoisemmissa soul-kappaleissa painotetaan rytmin osuutta.

Rytmikkäämpään souliin keskittynyt James Brown alkoi kehittää soulia suuntaan, josta syntyi 1960-luvun lopussa funkmusiikki. Marvin Gayen ja Stevie Wonderin myötä myös soul-musiikissa alettiin tehdä albumeja kokonaisina teoksina pelkkien yksittäisten kappaleiden sijaan, ja musiikissa pyrittiin toisinaan myös käsittelemään vakavia yhteiskunnallisia aiheita.

1960-luvulla

Soul nousi 1960-luvulta alkaen hyvin suosituksi. Samalla se jakaantui moneksi paikalliseksi soulmusiikkityyliksi, jotka erosivat toisistaan eri kaupungeissa toimineiden tuottajien erilaisten soitinvalintojen ja sovitusten suhteen.[1]

Diana Ross aloitti uransa 1960-luvulla The Supremes -yhtyeessä.

Soulin keskuksiksi 1960-luvulla muodostuivat Chicago, Memphis, New York, Detroit ja Philadelphia. Suurimmat soulia tuottaneet levy-yhtiöt olivat Chess ja Vee Jay Chicagossa, Stax ja Volt Memphisissä, Atlantic Records New Yorkissa, Motown Detroitissa ja Philadelphia International Philadelphiassa.[1]

Chicagossa syntyi pehmeä soultyyli, jossa käytettiin doo-wop-tyylistä taustalaulua. Tyylin merkittävin edustaja oli The Impressions, jonka jäsen Curtis Mayfield teki myös menestyneen soolouran.[3]

Memphis-soulin levytyksillä taustoja soitti usein Booker T. & the M.G.’s. Memphisin soulin tunnetuimpia laulajia olivat esimerkiksi Wilson Pickett, Otis Redding, Johnnie Taylor, Rufus Thomas ja Carla Thomas.[4]

New Yorkissa Atlantic Recordsille soulia levyttivät esimerkiksi Aretha Franklin, Ray Charles, Wilson Pickett ja Otis Redding.[5]

Motownin perusti Detroitissa Berry Gordy. Yhtiön levymerkkejä olivat muun muassa Tamla, Gordy, Soul, VIP, Mowest ja Melody. Motownille levyttivät 1960-luvulla muun muassa Smokey Robinson, The Miracles, Marvin Gaye, The Marvelettes, The Supremes, Martha & the Vandellas ja The Temptations. Seuraavalla vuosikymmenillä suursuosioon nousivat myös Stevie Wonder, The Jacksons, The Commodores ja Lionel Richie.[6]

Philadelphian soulin tunnetuimpia edustajia olivat esimerkiksi O’Jays ja Teddy Pendergrass.[7]

Instrumentaali-soul

Oma lukunsa oli instrumentaalinen soulmusiikki, jossa keskityttiin yleensä enemmän grooven luomiseen kuin balladien täyttämissä soul-laulajien levyissä. Urut olivat instrumentaali-soulissa usein korostetussa asemassa, muuten käytettiin samoja soittimia kuin laulajaa säestäessä. Instrumentaalisen soulin sävelkieli on hieman vokaalisoulista poikkeavaa ja siihen lainataan enemmän vaikutteita laajemmin tuon ajan pop-musiikista. Tunnettuja instrumentaali-soulin esittäjiä ovat esimerkiksi Bar-Kays (1960-luvun kokoonpanossaan, tunnetuin levy on Soul Finger), Stax-levy-yhtiön taustaryhmä, Booker T. & the M.G.’s (esimerkiksi levyt Green Onions ja Hip-hug Her) sekä saksofonisti King Curtis (tunnetuin kappale ”Memphis Soul Stew” levyltä Live at Fillmore West). Myös James Brownin yhtye levytti 1960-luvulla instrumentaali-soulia, tunnetuimpana kappaleenaan ”Night Train”.

1960-luvun jälkeen

Joss Stone.

Soulin suosio säilyi korkeana myös 1960-lukua seuraavilla vuosikymmenillä.[1]

Soulin perillinen, intensiivistä rytmiä korostanut funk, pystyi rinnakkaiseloon soulin kanssa, mutta vuosikymmenen lopussa disko-inferno nousi jo uhkaamaan soulin asemaa. 1980-luvulla soul ja funk koneellistuivat nopeasti, mutta vuosikymmenen loppua hallitsivat soul-musiikissa vahvat balladilaulajat erityisesti Anita Bakerin Rapture-levyn myötävaikutuksesta. 1980-luvun loppupuolen merkittäviä soul-laulajia olivat Anita Bakerin ohella muun muassa Alexander O’Neal, Regina Belle, Stephanie Mills, Miki Howard, Johnny Gill, Luther Vandross, Freddie Jackson ja Angela Winbush.

1990-luku käynnistyi vielä muun muassa Keith Washingtonin, Will Downingin, Gerald Levertin, Gerald Alstonin ja Phyllis Hymanin johdolla korkealuokkaisen balladisoulin väreissä, mutta muutamassa vuodessa isot kansainväliset levy-yhtiöt pudottivat lähes kaikki soul-artistit valikoimistaan ja alkoivat keskittyä myyntilistat nopeasti valloittaneeseen rapiin sekä hip hop-taustoja yksinkertaisiin laulumelodioihin yhdistäneeseen R&B:iin. Lähes kaikki edellisten vuosien ja vuosikymmenten soul-artistit joutuivat siirtymään pienille indie-levymerkeille paikalliseen jakeluun tai etsimään levytyssopimuksia Euroopan puolelta. Soul-levyjen myyntiluvut romahtivat murto-osaan aiempien vuosikymmenien luvuista.

1990-luvun loppupuolella soul-musiikkia elvyttivät uuden sukupolven artistit, joiden musiikkia alettiin kutsua neo souliksi, vaikkakin se oli tyylillisesti sekoitus usein 1970-lukulaisia soul-vaikutteita ja 1990-luvun rytmiikkaa. D’Angelo, Maxwell, Erykah Badu, Jill Scott ja Lauryn Hill olivat 1990-luvun lopun suosittuja neo-soul-artisteja. Myös monet artistit itse kritisoivat neo-soul-termiä keinotekoiseksi ja kutsuivat itseään mieluummin soul-laulajiksi.

2000-luvulla useat brittiläiset soul-laulajat saavuttivat menestystä: Amy Winehouse, Adele, Duffy, Joss Stone ja Leona Lewis.

Lähteet

  • Charlton, Katherine: Rock Music Styles. A History. New York: McGraw Hill, 1998. ISBN 0-697-34055-4 (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b c d Charlton 1998, s. 85.
  2. ↑ a b c Charlton 1998, s. 71.
  3. ↑ Charlton 1998, s. 75–76.
  4. ↑ Charlton 1998, s. 76–77.
  5. ↑ Charlton 1998, s. 77–79.
  6. ↑ Charlton 1998, s. 79–84.
  7. ↑ Charlton 1998, s. 84–85.

Kirjallisuutta

  • Guralnick, Peter: Sweet soul music. Etelän soulin nousu ja tuho. (Suomentanut Esa Kuloniemi) Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 951-031616-4
  • Valtonen, Pekka: Sielukasta! Soulin kuninkaallisia. Helsinki: Aviador, 2023. ISBN 978-952-381-146-1

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Soul_(musiikki)&oldid=22200997”