Länsi-Saksa
.svg){kind=small}
Länsi-Saksa (saks. Westdeutschland) on epävirallinen termi, jolla Saksan liittotasavaltaa (saks. Bundesrepublik Deutschland) kutsuttiin vuosina 1949–1990. Tällöin valtioon ei kuulunut Saksan demokraattisen tasavallan aluetta. Saksojen yhdistyessä vuonna 1990 Saksan demokraattisen tasavallan alueet liittyivät Saksan liittotasavaltaan, minkä seurauksena liittotasavaltaa on siitä lähtien kutsuttu lyhyesti Saksaksi.
Toisen maailmansodan jälkeen
Toisen maailmansodan jälkeen natsi-Saksa jaettiin liittoutuneiden kesken neljään miehitysvyöhykkeeseen Yhdysvaltain, Ison-Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton kesken. Sodan jälkeen maa oli raunioina, miljoonat olivat menettäneet henkensä ja maassa oli miljoonia kodittomia pakolaisia. Saksassa tuota sodan jälkihetkeä nimitetään nollahetkeksi (Stunde Null).
Liittoutuneiden välien kiristyminen johti kuitenkin kylmään sotaan ja rautaesirippu jakoi Saksan alueen kahtia. Alkuperäisenä suunnitelmana oli Saksan pitäminen yhtenä valtiona, mutta vastakkainasettelun vuoksi kolmesta länsiliittoutuneiden vyöhykkeestä tuli Saksan liittotasavalta (Bundesrepublik Deutschland, BRD tai ISO-standardin mukaisesti DEU) eli ”Länsi-Saksa” ja Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta (Deutsche Demokratische Republik, DDR) eli ”Itä-Saksa”. Saksojen vastakkainasettelu ja jako oli kylmän sodan merkittävin ilmenemismuoto. Entinen Saksan pääkaupunki, Berliini, jäi kokonaan Itä-Saksan ympäröimäksi ja se jaettiin kaupungin miehitysvyöhykkeiden perusteella Länsi- ja Itä-Berliiniin.
Saksan liittotasavalta julistettiin perustetuksi 23. toukokuuta 1949 uuden perustuslain (Grundgesetz) myötä, pääkaupunkinaan Bonn. Valtiosta tuli parlamentaarinen demokratia. Siihen kuuluivat sodan jälkeiset Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Ranskan miehitysalueet, ja de jure myös muut Weimarin tasavallan osat. Elokuun vaalien jälkeen muodostettiin 20. syyskuuta 1949 ensimmäinen hallitus, jota johti liittokansleri Konrad Adenauer. Seuraavana päivänä valtio sai itsehallinnon tietyissä kysymyksissä. Huhtikuussa 1951 Saksa liittyi Ranskan, Italian ja Benelux-maiden kanssa Euroopan hiili- ja teräsyhteisöön.
Adenauer lopetti miehitysvaltojen toimeenpaneman denatsifikaation, joka päättyi virallisesti vuonna 1951, ja aloitti sotarikosten hyvittämisen (Wiedergutmachung). Länsi-Saksa alkoi maksaa korvauksia natsi-Saksan uhreille ja heidän jälkeläisilleen.[1] Toukokuussa 1952 länsiliittoutuneet ja Saksan liittotasavalta sopivat miehityksen virallisesta lopettamisesta ja liittohallituksen suvereniteetista.[2]
Talous
- Pääartikkeli: Länsi-Saksan talousihme
Kun Saksalle annettiin toisen maailmansodan jälkeiset sotakorvaukset anteeksi, sen talous nousi jyrkkään nousuun. Tätä kutsutaan Länsi-Saksan talousihmeeksi (Wirtschaftswunder).[3][4]
Korean sodan myötä Saksan tuotteiden kysyntä kasvoi. 1950-luvun lopulta lähtien se oli jälleen yksi maailman vahvimmista teollisuusmaista. 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla Saksan oma työvoima kävi niukaksi ja maahan tuli niin sanottuja vierastyöläisiä (Gastarbeiter) lähinnä Turkista ja Kreikasta.
Nato-jäsenyys
Korean sodan vuoksi Yhdysvallat vaati Saksaa rakentamaan puolustuksen puolustautuakseen Neuvostoliiton uhalta. Lähinaapurit olivat epäluuloisia Saksan historiallisen aggressiivisuuden vuoksi ja hiili- ja teräsyhteisön maat suunnittelivat muodostavansa Euroopan puolustusyhteisön (EDC) Ranskan pääministerin René Plevenin ehdotuksesta. Saksan asevoimat olisivat olleet EDC:n alaisuudessa, mutta muut maat olisivat hallinneet omaa armeijaansa. EDC:stä solmittiin sopimus toukokuussa 1952, mutta se kaatui Ranskan gaullistien vastustukseen. Tällöin Brysselin sopimuksen (1948) pohjalta muodostettiin Länsi-Euroopan unioni (WEU) ja Saksa sekä Italia saivat liittyä siihen. WEU:lla olisi oikeus rajoittaa jäsenmaidensa asevoimien kokoa, mutta näillä sopimuksen kohdilla ei kuitenkaan ole ollut käyttöä.
Liittotasavalta liittyi Natoon 9. toukokuuta 1955. Länsiliittoutuneiden joukot asetettiin Naton alaisuuteen, lukuun ottamatta Ranskan joukkoja, ja maa vetäytyi Naton komentorakenteesta vuonna 1966. Saksan uudelleenaseistautumisen vuoksi itäblokissa solmittiin Varsovan liitto.
Lontoon ja Pariisin sopimusten myötä liittotasavallasta tuli ”täysin suvereeni” 5. toukokuuta 1955, vaikka entiset miehitysjoukot jäivät maahan, kuten myös Neuvostoliiton armeija Saksan demokraattisen tasavallan alueelle. Saarin protektoraatti liittyi liittotasavaltaan vuoden 1957 alusta sen kymmenentenä osavaltiona, oltuaan sitä ennen Ranskan valvonnassa.
Saksan kristillisdemokraattinen unioni ja sen baijerilainen sisarpuolue Baijerin kristillissosiaalinen unioni hallitsivat maata lähes kaksi vuosikymmentä. Vuonna 1966 muodostettiin suuri koalitiohallitus. Ensimmäistä kertaa vuoden 1930 jälkeen Saksan sosiaalidemokraattinen puolue osallistui hallitukseen. Vuonna 1969 sosiaalidemokraatit muodostivat ensi kerran koalitiohallituksen Vapaan demokraattisen puolueen (FDP) kanssa.
Suuren koalition tarjoaman 2/3 parlamenttienemmistön myötä hyväksyttiin kiistellyt hätätilalait (Notstandsgesetze) 30. toukokuuta 1968. Lait sallivat hätätilanteessa rajoittaa liikkumisvapautta. Lain säätämistä vastustivat ankarasti opiskelijat, ammattiliitot, vapaat demokraatit ja ryhmä nimeltä Notstand der Demokratie (”Demokratia vaarassa”). Opiskelija Benno Ohnesorg ammuttiin Iranin šaahin vastaisessa mielenosoituksessa ja sosialistisen opiskelijaliiton Rudi Dutschkea ammuttiin vuonna 1968 Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Radikaalit syyttivät kovista otteista Springerin konservatiivista lehdistöimperiumia. Vuodesta 1968 lähtien Saksassa toimi myös äärivasemmistolainen terroristijärjestö Punainen armeijakunta (Rote Armee Fraktion, RAF), joka sai julkisuudessa nimen Baader–Meinhof-ryhmä. Suuri osa alkuperäisen RAF:n johtajista pidätettiin 1972, jonka jälkeen RAF:n ”toinen sukupolvi” jatkoi kovemmilla otteilla saadakseen valtion vapauttamaan vangitut jäsenensä. Tämä kulminoitui vuonna 1977 niin sanottuna Saksan syksynä (Deutscher Herbst) teollisuusmies Hanns Martin Schleyerin ja Lufthansan lentokoneen kaappaukseen.
Liennytys
Ennen 1970-lukua Saksan liittotasavallan niin sanotun Hallsteinin opin mukaan DDR:n tunnustamisesta seurasi automaattisesti välien katkaisu. Bonnin hallituksen näkemyksen mukaan se yksin edusti saksalaista kansakuntaa. Tämä oli ongelmallista muun muassa Suomelle, jolle liittotasavalta oli tärkeä kauppakumppani.
Kahden Saksan suhteet pysyivät jäätävinä, kunnes sosiaalidemokraattinen liittokansleri Willy Brandt aloitti 1970-luvulla idänpolitiikkansa (Ostpolitik), joka tähtäsi suhteiden luomiseen Itä-Euroopan kommunistimaihin. Brandtin politiikka pyrki lähentämään Saksoja ja mahdollistamaan yhteydenpidon esimerkiksi eri maihin jääneiden perheenjäsenten kesken, muttei kuitenkaan Saksojen yhdistämiseen.
Neuvostoliiton ja Saksan välillä solmittiin Moskovan sopimus 12. elokuuta 1970 sekä Puolan ja Saksan välillä Varsovan sopimus 17. toukokuuta 1970, joissa osapuolet pidättäytyivät voimankäytöstä ja tunnustivat sodanjälkeiset rajat, erityisesti Oder–Neisse-linjan, joka määritteli rajan DDR:n ja Puolan välillä. Liittoutuneiden välillä solmittiin neljän vallan sopimus Berliinistä 3. syyskuuta 1971 ja kauttakulkusopimus (Transitabkommen) toukokuussa 1972, joka määritteli Berliinin aseman.
Suhteet paranivat, ja Saksat tunnustivat toistensa olemassaolon perussopimuksella (Grundlagenvertrag) vuonna 1972. Valtioiden tunnustettua toisensa ja liittotasavallan luovuttua aluevaateistaan Puolan ja Neuvostoliiton eduksi sekä Saksan liittotasavalta että DDR otettiin Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jäseniksi syyskuussa 1973.
Brandt joutui eroamaan vuonna 1974, kun eräs hänen henkilökunnastaan paljastui Stasin vakoojaksi. Valtiovarainministeri Helmut Schmidt muodosti hallituksen. Hän oli liittokanslerina vuosina 1974–1982 FDP:n tuella. Schmidt tuki vahvasti Euroopan yhteisöä ja Atlanttista yhteistyötä ja omaistautui Euroopan poliittiselle yhdentymiselle Yhdysvaltain partnerina.
Lokakuussa 1982 SPD–FDP-koalitio hajosi ja FDP liittoutui CDU/CSU:n kanssa valitsemaan CDU:n Helmut Kohlin liittokansleriksi. Maaliskuun 1983 vaaleissa CDU/CSU jäi kuitenkin ehdottomasta enemmistöstä ja vihreät pääsivät ensi kertaa parlamenttiin.
Saksojen yhdistyminen
- Pääartikkeli: Saksan jälleenyhdistyminen
Kesällä 1989 DDR:ssä tapahtui nopeita yhteiskunnallisia mullistuksia. Kasvava joukko itäsaksalaisia muutti Saksan liittotasavaltaan Unkarin kautta sen uudistusmielisen hallituksen avattua rajansa. Maastamuutto ja kiihtyvät suurmielenosoitukset tuottivat DDR:lle paineita politiikan muutokseen. DDR:n johtaja Erich Honecker oli pakotettu eroamaan lokakuussa, ja 9. marraskuuta DDR:n viranomaiset odottamatta sallivat itäsaksalaisten siirtymisen Länsi-Berliiniin ja Saksan liittotasavaltaan. Tätä hetkeä kutsutaan Berliinin muurin kaatumiseksi.
Muurin kaatumisen jälkeen Saksojen yhdistyminen järjestettiin nopeasti. Uusia rajanylityspaikkoja avattiin Berliinin muuriin ja pitkin Saksojen välistä rajaa, ja sadattuhannet ihmiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Se johti kiihtyvään uudistusprosessiin DDR:ssä ja lopulta DDR:n liittämiseen Saksan liittotasavaltaan 3. lokakuuta 1990.
Miehitysvallat vetäytyivät Saksasta virallisesti 15. maaliskuuta 1991. Yhdysvalloilla ja Isolla-Britannialla on kuitenkin edelleen tukikohtia Saksan alueella Nato-yhteistyön nimissä.
Lähteet
- ↑ Sillantaus, Teppo: Miljoona tavallisia natseja. Saksa vuonna 1945 tosiaan tarvitsi denatsifikaatiota toisin kuin Ukraina nyt. Helsingin Sanomat. Kuukausiliite, 4.6.2022.
- ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, s. 205. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
- ↑ Hurri, Jan: Velka-armahdus loi Saksan talousihmeen Ilta-Sanomat. 28.1.2015. Viitattu 27.6.2022.
- ↑ Huovinen, Arto: Saksa sai aikoinaan jättivelat anteeksi – siitä alkoi talousihme Kansan Uutiset. 4.2.2015. Viitattu 27.6.2022.
Kirjallisuutta
- Hentilä, Seppo: Kaksi Saksaa ja Suomi: Saksan-kysymys Suomen puolueettomuuspolitiikan haasteena. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-465-7
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Länsi-Saksa Wikimedia Commonsissa
| .svg) | |
| ||