Eläinten viestintä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tulostettavaa versiota ei enää tueta ja siinä voi olla renderöintivirheitä. Päivitä selaimesi kirjanmerkit ja käytä selaimen tavallista tulostustoimintoa sen sijaan.
Jalohaikara viestii kaipaavansa kumppania
Koira viestii vartalonsa, korviensa ja häntänsä asennolla tunnetilojaan, tässä kuvassa ehkä huolestumista tai pelkoa

Eläinten viestintä on eläinten pyrkimystä viestimällä vaikuttaa viestin vastaanottavien eläinten päätöksentekoon. Viestisignaali voi olla esimerkiksi ääni, värikuvio, asento, liike, sähköpurkaus, kosketus, hajusignaali, tai monen signaalin yhdistelmä.[1]

Tarkoitus

Eläimet viestivät monenlaisista syistä. Moni eläinlaji viestii varoitukseksi, alistumisen osoitukseksi, houkutellakseen parittelukumppania tai ilmoittaakseen reviirinsä omistuksen. Yhteisölliset lajit koordinoivat ryhmän liikkeitä ja osoittavat sosiaalista arvojärjestystään viestimällä. Vanhemmat viestivät kaksisuuntaisesti poikastensa kanssa näitä hoitaessaan. Eläimet osaavat myös hälyttää lajitoverinsa löytäessään ruokaa tai havaitessaan vihollisen. Lepakot ja jotkin muut eläimet käyttävät itse lähettämiään äänisignaaleja suunnistukseen.[1]

Kyvyt ja tavat

Eläinten viestintäkykyjä rajoittaa niiden perimä. Esimerkiksi monet hyönteiset pystyvät tuottamaan ja kuulemaan vain tietyn korkuisia ääniä. Joidenkin lajien yksilö erittää vain omanlaistaan tuoksua, jonka perusteella tuoksun vastaanottaja joutuu opettelemaan tunnistamaan yksilön. Jotkin lajit voivat oppia viestimään: esimerkiksi laululinnut voivat oppia lauluja nuorena, ja papukaijat oppivat tuottamaan uudenlaisia viestejä koko ikänsä.[1]

Eri viestisignaalien lukumäärä vaihtelee lajeittain. Yksinkertaisimmat ei-yhteisölliset eläimet tuottavat ehkä vain viittä erilaista signaalia, yhteisölliset hyönteiset kuten mehiläiset ja muurahaiset tuottavat 10–20 signaalia, ja yhteisölliset selkärankaiset kuten sudet ja kädelliset tuottavat 30–40 signaalia.[1]

Eläimet viestivät tavoilla, jotka soveltuvat olosuhteisiin. Ääniviestintä on tehokasta suurten etäisyyksien välillä, näköesteiden kuten puiden ja lehvästön läpi sekä pimeässä. Jotkin suuret maaeläimet ja valaat voivat tuottaa hyvin matalia ääniä, jotka kantautuvat maan tai veden kautta kauemmas kuin korkeammat äänet. Pienemmät eläimet kiipeävät tai lentävät joskus korkeaan paikkaan ääntelemään saadakseen signaalilleen kantavuutta. Äänisignaalin heikentyminen etäisyyden kasvaessa ei kuitenkaan aina ole epätarkoituksenmukaista, sillä eläimet saattavat pysytä kuulemaan äänisignaalin heikentymisestä kuinka kaukana viestin lähettäjä on.[1]

Jotkin lajit ovat kehittäneet bioluminesenssin pystyäkseen viestimään visuaalisesti pimeässä.[1]

Hajusignaalit leviävät hitaasti ja vaikeasti paikallistettavasti ilmavirran mukana. Eläimet käyttävätkin hajuviestintää vain lähviestintään ja toistuvaan reviirin puolustamiseen ja puolison etsintään.[1]

Kieli

Ihminen on yrittänyt opettaa simpansseille ja gorilloille kieltä. Jotkin yksilöt ovatkin oppineet suurehkon vaikkakin ihmiseen verrattuna rajallisen joukon merkkejä ja käsitteitä, joilla ne pystyvät viestimään symbolisesti. On kuitenkin kyseenalaista, onko siinä kyseessä kieli.[2]

Lähteet

  1. a b c d e f g Sandra L. Vehrencamp & Jack W. Bradbury: Animal communication Encyclopædia Britannica. Viitattu 26.9.2018.
  2. Pasi Heikura: Kreegah bundolo! - Voiko eläin oppia kielen? Yle kulttuuri. Viitattu 26.9.2018.

Aiheesta muualla