Washingtonin laivastosopimus

Yhdysvaltalaisista taistelulaivoista poistetan tykkejä laivastosopimuksen nojalla vuonna 1923.

Laivastosopimuksen ehdot täyttävä Britannian Kuninkaallisen laivaston alus HMS Ark Royal.

Washingtonin laivastosopimus rajoitti viiden allekirjoittajamaan laivastojen kokoa. Allekirjoittajamaat 6. helmikuuta 1922 Washington (DC):ssä olivat Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Japani, Ranska ja Italia.

Tausta

Ensimmäisen maailmansodan seurauksena tärkeimmät laivastovaltiot ryhtyivät kehittämään erityisesti uusia taistelulaivoja. Yhdysvallat oli uhonnut kehittävänsä suurimman laivaston, mutta talouden taantuman ja sen tosiasian edessä, että Britannialla ja Japanilla oli sekä laajimmat laivastot että keskinäinen puolustussopimus, tuo tavoite näytti epärealistiselta, jopa tuhoon tuomitulta. Siksi Yhdysvallat käynnisti neuvottelut, joiden tarkoituksena oli päästä sopimukseen, jossa rajoitettaisiin allekirjoittajamaiden suurten sotalaivojen määrää.

Ehdot

Rakenteilla olevat laivat

Laivastosopimuksen alussa sovitaan, että Yhdysvallat saa ottaa käyttöön kaksi rakenteilla olevaa West Virginia -luokan taistelulaivaa sillä ehdolla, että se niiden valmistuttua romuttaa taistelulaivat North Dakota ja Delaware. Lisäksi Kuninkaallinen laivasto sai rakennuttaa kaksi korkeintaan 35 560 tonnin alusta, kunhan se niiden valmistuttua romuttaa taistelulaivat Thunderer, King George V, Ajax ja Centurion.

Suurten sotalaivojen rajoitukset

Sopimuksessa rajoitettiin sopijamaiden suurten taistelulaivojen tonnistoja seuraavasti: Yhdysvaltain laivasto ja Kuninkaallinen laivasto eivät saaneet ylittää 533 000 tonnia, Ranskan laivasto ja Italian laivasto oli rajoitettu 178 000 tonniin ja Japanin laivasto 320 000 tonniin. Yksittäisen taistelulaivan uppouma ei saanut ylittää 35 560 tonnia eikä yhdessäkään laivassa ei saanut olla yli 16 tuuman (406 mm) tykkejä.

Tonnisto määriteltiin sopimuksessa niin, ettei siihen laskettu polttoainetta mukaan, koska Britannian mukaan he tarvitsevat muita korkeampia polttoainemääriä globaaliin toimintaansa ja tämän takia heitä ei tulisi siitä rangaista.

Suuret sotalaivat määriteltiin siten, että niiden uppouma oli yli 10000 tonnia ja niissä oli yli 8 tuuman (203 mm) tykit. Näitä rajoja pienemmät alukset eivät kuuluneet sopimuksen piiriin.

Lentotukialusten rajoitukset

Lentotukialusten osalta rajoitettiin Yhdysvaltain ja Britannian tonnistot 137 000 tonniin, Ranskan ja Italian 61 000 tonniin sekä Japanin 82 000 tonniin. Jokaisella maalla sai olla korkeintaan kaksi lentotukialusta, joiden uppouma oli suurempi kuin 27 400 tonnia ja niidenkin yläraja oli 33 500 tonnia. Suurikaliiperisten tykkien määrää lentotukialuksissa rajoitettiin niin, että yli 27 400 tonnin lentotukialuksessa sai olla ilmatorjuntatykkien lisäksi korkeintaan kahdeksan korkeintaan 6 tuuman (152 mm) tykkiä. Pienemmissä lentotukialuksissa sai puolestaan olla korkeintaan kymmenen korkeintaan 8 tuuman (203 mm) tykkiä. Ilmatorjuntatykkien suurin sallittu kalipeeri oli 5 tuumaa (127 mm). Tällä rajoituksella varmistettiin se, että yksikään sopijamaa ei voisi kutsua taistelulaivaa lentotukialukseksi vain sillä perusteella, että siinä on lentokone.

Linnoitukset ja tukikohdat

Sopimuksen allekirjoittajamaat sopivat jäädyttävänsä linnoitukset ja laivastotukikohdat allekirjoitusajankohdan tasolle. Uusia linnoitteita tai laivastotukikohtia ei saanut perustaa eikä olemassaolevia saanut parantaa tietyillä määritellyillä alueilla. Yleisesti määriteltiin, että linnoitusten ja laivastotukikohtien rakentaminen oli sallittua maiden pääasiallisella rannikolla, mutta ei pienemmillä saarialueilla. Esimerkiksi Yhdysvallat sai rakentaa Havaijille ja Alaskan mantereelle, mutta ei Aleuttien saarille. Brittiläisen imperiumin eri dominioit ja itsehallintoalueet (Hong Kong, Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti) laskettiin sopimuksessa yhdeksi kokonaisuudeksi. Japani sai rakentaa kotisaariaan, mutta ei Formosaa.

Irtautumiset sopimuksesta

Japanin hallitus ilmoitti 29. joulukuuta 1934, että se irtautuu sopimuksesta. Tämä varauma pysyi voimassa vuoden 1936 loppuun, eikä sitä uusittu.

Seuraukset

Sopimus muutti useimpien allekirjoittajavaltioiden uusien sotalaivojen rakennuttamissuunnitelmia. Lähes kaikki alkoivat rakennuttaa laivoja, jotka olisivat uutta "raskas risteilijä" -luokkaa eli alle 10000 tonnia ja maksimissaan 8 tuuman (203 mm) tykit, esimerkiksi Yhdysvaltain Northampton-luokka vuosilta 1929–1931 (9050–9100 tonnia, 9–10 kpl 203mm) ja Astoria-luokka vuosilta 1932–1937 (9800–9950 tonnia, 9 kpl 203mm).

Samaan aikaan rakennettiin vain muutamia uusia taistelulaivoja. Sen sijaan ryhdyttiin olemassa olevia taistelulaivoja ja taisteluristeilijöitä muuntamaan, jonka seurauksena toisessa maailmansodassa laivastot koostuivat pääasiassa laivoista, joiden rakentaminen oli aloitettu jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Yhdysvalloissa ei rakennettu uutta taistelulaivaa ennen kuin työt USS North Carolinan (BB-55) rakentamiseksi alkoivat lokakuussa 1937, edellisestä valmiiksi asti rakennetun uuden taistelulaivan tilauksesta oli tällöin noin 20 vuotta.

Joitakin yrityksiä tehtiin rakentaa uudenlainen taistelulaiva, joka olisi mahtunut sopimuksen ehtoihin. Tarvittava panssaroinnin ja tulivoiman lisäys, samalla kun painoa yritettiin pitää sopimuksen rajoissa, johti kokeellisiin uusiin konstruktioihin kuten brittien Nelson-luokan taistelulaivat ja ranskalaisten Richelieu-taistelulaiva.

Käytännössä laivojen tehokkuus oli suhteessa niiden nopeuteen, panssarointiin ja aseistukseen. Paino on suhteessa laivan pituuteen, joka sallii suuremman nopeuden. Jokainen valtio pyrki eri tavoilla kiertämään sopimusten rajoitteita. Yhdysvallat käytti tehokkaampia höyrykattiloita saavuttaakseen suuremman nopeuden pienemmillä laivoilla. Saksalaiset käyttivät parempilaatuista terästä panssaroinnissa parantaakseen kestävyyttä ja pienentääkseen painoa. Britit suunnittelivat laivoja, joihin olisi voitu lisätä panssarointia sodan puhjettua ja HMS Rodneyssa sekä HMS Nelsonissa oli vedellä täytetyt "polttoainesäiliöt" panssarointina. Italia yksinkertaisesti valehteli laivojensa tonnistot. Japani vetäytyi sopimuksesta 1936 ja jatkoi aiemmin aloittamaansa rakennusohjelmaa, jossa taistelulaiva Yamatoon asennettiin 18,1 tuuman (460 mm) tykit.

Vain harvat eurooppalaiset joukot operoivat kaukana rannikosta ja siksi lentotukialusten rakentamiseen ei kiinnitetty huomiota. Saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset eivät välittäneet lentotukialuksista ennen kuin toinen maailmansota oli jo ovella, jolloin ne kaikki aloittivat rakentamisen pienessä määrin. Kuninkaallinen laivasto, jonka piti huolehtia pitkänmatkan operaatioista ympäri maailmaa, tarvitsi selkeästi tukialuksia ja jatkoi niiden rakentamista. Vuoden 1920 (ennen sopimusta) ja toisen maailmansodan alkamisen välillä britit rakensivat kuusi uutta tukialusta, jotka olivat jokainen ainoita luokassaan. Yhdysvalloilla oli kuusi tukialusta sodan alussa, jos mukaan ei lasketa vanhaa USS Langley (CV-1) -tukialusta, joka oli muutettu vesitasojen kuljetusalukseksi vuonna 1936, jotta uusi USS Wasp (CV-7) voitaisiin rakentaa. Japani muunsi keskeneräisen taistelulaiva Kagan ja taisteluristeilijä Akagin lentotukialuksiksi pysyäkseen sopimuksen rajoitteissa. Nämä muutokset antoivat lisäkokemusta ja auttoivat myöhemmin uusien lentotukialusluokkien suunnittelussa. Japanilla oli kymmenen tukialusta sodan alkaessa.

Sopimus ja hyökkäys Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941 olivat pääasialliset syyt siihen, että Yhdysvaltain laivasto muuttui taistelulaivakeskeisestä lentotukialuskeskeiseksi. Yhdysvalloilla oli suuria laivoja yli sopimuksen rajoitusten sen ratifiointihetkellä, joten sen täytyi poistaa käytöstä tai riisua aseista useita vanhempia aluksia täyttääkseen sopimuksen ehdot. Laivastolla oli vain yksi lentotukialus ennen sopimuksen allekirjoitusta: USS Langley (CV-1) (11 700 tonnia), joka oli muunnettu hiililaivasta. Tukialuksillahan oli erilliset rajoitukset, mutta kokeellisena aluksena Langleyn tonnimäärää ei laskettu mukaan sopimuksen rajoittamiin tonnistoihin. Yhdysvaltain laivastolla oli täten vapaat kädet rakentaa uusia tukialuksia.

Laivaston ilmatoimintaa ei 1920-luvulla arvostettu vaikka Billy Mitchell vuonna 1921 osoitti armeijan pommikoneilla, että taistelulaivan upottaminen lentokoneilla on mahdollista. Laivaston piti saavuttaakseen sopimuksen rajoitukset päästä eroon kahdesta uudesta Lexington-luokan taisteluristeilijästä (yhteensä 70 000 tonnia), jotka muutettiin lentotukialuksiksi vaikkakin ne aiottiin ensin romuttaa. Laivoihin jätettiin kuitenkin kahdeksan 8-tuumaista tykkiä siltä varalta, että ne olisivat epäonnistuneita lentotukialuksina.

Vuonna 1931 Yhdysvallat oli edelleen paljon alle sopimuksen sallimien rajojen tukialuksien suhteen. USS Ranger (CV-4) (14 700 tonnia) oli ensimmäinen Yhdysvaltain lentotukialus, joka oli suunniteltu alkujaan sellaiseksi. Koska muita suuria sotalaivoja ei sopimuksen takia voinut rakentaa, alkoi laivasto suunnitella vielä kahden uuden tukialuksen rakentamista. Vuonna 1933 kongressi hyväksyi rahoituksen näille uusille tukialuksille: USS Yorktown (CV-5) (20 100 tonnia) ja USS Enterprise (CV-6) (20 100 tonnia). Edelleen sopimuksen rajoittamaan 137 000 tonniin sitoutuneena aloitettiin viimeisen sotia edeltävän tukialuksen USS Wasp (CV-7) (14 900 tonnia) 1. huhtikuuta 1936, jonka jälkeen Yhdysvaltain laivastolla oli kuusi lentotukialusta, yhteensä 137 000 tonnia, jossa määrä pysyi siihen saakka kun Japani irtaantui sopimuksesta 1936.

Aiheesta muualla

• Washingtonin laivastosopimus (englanniksi)