Varsinaiset oravat
Varsinaiset oravat[1] (Sciurinae) on oravien alaheimo, johon kuuluu yhteensä noin 212 lajia, jotka jakaantuvat 36 suvun kesken. Varsinaisia oravia esiintyy kaikilla mantereilla Antarktista ja Australiaa lukuun ottamatta. Runsaslukuisimmillaan sen lajeja on Pohjois-Amerikassa, Euroopassa, Venäjällä ja Kaakkois-Aasiassa. Niiden luontaisia asuinpaikkoja ovat metsiköt ja pensaikot, mutta ne ovat sopeutuneet myös elämään kaupungeissa ja niiden puistoissa. Noin 70 varsinaisoravalajia on luokiteltu uhanalaiseksi.
Oravien taksonomia on melko kiistanalainen ja erilaiset vaihtoehtoiset luokittelut ovat yleisiä. Perinteisesti varsinaisten oravien alaheimoon kuuluu ainoastaan lajeja, jotka elävät puissa tai maassa, jolloin liitokykyiset oravat luetaan omaan alaheimoon Pteromyinae-alaheimoon. Nykytutkimuksen perusteella tämä käsitys on käymässä vanhaksi ja Sciurinae-alaheimo jaetaan kahteen tribukseen, jossa toisessa on viisi maassa elävää sukua (Sciurini) ja toisessa 15 liitokykyistä sukua (Pteromyini). Tämä artikkeli painottuu aiempaan tulkintaa oravien taksonomiasta.
Evoluutio ja taksonomia
muokkaaEvoluutio
muokkaaKaikki oravat ovat polveutuneet Protosciurus -suvusta, johon kuului neljä lajia.[2][3] Varsinaisten oravien varhaisten puissa eläneiden esi-isien elinaika on onnistuttu ajoittamaan eoseenikaudelle eli 54–38 miljoonaa vuotta sitten. Ensimmäisten nisäkkäiden kehitys matelijoista alkoi permikauden keskivaiheilla eli jotakuinkin 270 miljoonaa vuotta sitten. Ranskasta ja Yhdysvalloista löydettyjen fossiileiden hampaiden perusteella voidaan todeta, että nykyinen oravien heimo kehittyi oligoseenin aikoihin eli 37–25 miljoonaa vuotta sitten.
Eoseenin lopun ja oligoseenin alun ilmastonmuutos, merenpinnan vaihtelu ja mannerlaattojen liike kiihdyttivät oravien kehitystä. Myöhäisoligoseenin ruohokasvien yleistyminen sai oravat etsimään ahkerammin ravintoa maasta, jolloin syntyivät ensimmäiset maaoravat. Varhaismioseeniin mennessä oravat olivat kehittyneet jo niin paljon, että jotkin lajit pystyivät liitelemään liito-oravan tapaan. Oravien heimon jakautuminen liitokykyisiin ja maassaeläviin alaheimoihin tapahtui mioseenikaudella.[4] Noin 18–20 miljoonaa vuotta sitten Afrikka ja Euraasia liittyivät yhteen, joka mahdollisti eläinlajien siirtymisen uusille alueille. Afrikan maaoravapopulaation tiedetään saaneen alkunsa tästä tapahtumasta. Aasiaa ja Pohjois-Amerikkaa yhdistivät tuolloin kuiva maasilta, joka mahdollisti lajien muuton Amerikkaan.[5]
Taksonomia
muokkaaVarsinaisten oravien alaheimon kuvannut tieteilijä poikkeaa hieman lähteittäin. Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference -teoksen (3. painos) mukaan alaheimon kuvasi Fischer de Waldheim vuonna 1817, mutta toiset lähteet väittävät saksalaisen tutkimusmatkailijan Wilhelm Hemprichin tehneen tämän vuonna 1820.[6][7] Vastaavasti oravien taksonomiakin riippuu lähteestä. Tässä artikkelissa on käytetty perinteistä jakoa, mutta uusien geenitutkimusten perusteella on ehdotettu seuraavanlaista taksonomiaa.[8] Suurin ero on siinä, että alla esitetyssä taksonomiassa ei eroteta liito-oravia ja puissa tai maassa eläviä oravia, vaan niitä kaikkia löytyy saman alaheimon alta. Tämä vaikuttaa siis myös ylempänä hierarkiassa olevan oravien heimon luokitteluun.
- Alaheimo Sciurinae
Maaoravien luokittelukin on jo pitkään ollut kiistankohteena. Perinteisesti sitä on pidetty yhtenä sukuna (Tamias), mutta uudemmat tutkimukset (Jameson 1999; Piaggio & Spicer 2001) mukaan suku pitäisi hajottaa kolmeen sukuun (Tamias, Eutamias ja Neotamias).[5]
Ulkonäkö
muokkaa
Varsinaisten oravien koko ja ulkonäkö on hyvin kirjava. Kaikkein pienimmät tropiikin metsäpuissa elävät lajit painavat täysikasvuisinakin ainoastaan hieman yli kymmenen grammaa kun suurin Intiassa elävä intianjättiorava painaa aikuisena muutaman kilogramman. Ruumiin pituus vaihtelee välillä 7,5–46 cm. Häntä vastaa hyvin pitkälle ruumiin pituutta. Maassa elävillä oravilla paino vaihtelee pienistä 40 gramman maaoravista (Tamias) suuriin 11 kilogramman murmeleihin. Ruumiin pituus on maassa elävillä suurempi: 18–75 cm.
Puussa liikkuvilla takaraajat ovat eturaajoihin verrattuna selvästi suuremmat ja niillä on puussa kiipeilyyn erikoistuneet pitkät kynnet, joilla ne saavat pitävän otteen. Lajeilla on myös pitkä häntä, jota ne käyttävät tasapainoiluun, viestimiseen ja ruumiinlämmön säätelyyn. Liikkumista helpottavat myös niiden vatsassa, jalkojen pohjissa ja päässä olevat tuntokarvat.[4] Maankamaralla viihtyvillä hännän pituus on yleensä neljännes tai korkeintaan puolet ruumiin pituudesta, koska ne eivät tarvitse vastaavaa tasapainoa kuin oksistoissa liikkuvat lajit. Etu- ja takaraajat ovat toisiinsa nähden saman kokoiset. Turkin värityksessäkin puissa ja maassa elävillä lajeilla on selvä ero. Puunlatvustoissa viihtyvillä lajeilla on yksivärinen ja tuuhea turkki, kun maassa elävillä heimotovereilla on ruumista myötäilevä ja kirjava turkki.[9]
Varsinaista oravista on hankala päälle päin erottaa naarasta ja urosta eli niillä ei ole sukupuolidimorfismia. Molemmat sukupuolet ovat samankokoisia ja väritykseltään samanlaisia.
Levinneisyys
muokkaaVarsinaisia oravia esiintyy kaikkialla Manner-Euroopassa ja Britteinsaarilla Kuolan niemimaata ja aivan pohjoisinta Norjaa lukuun ottamatta. Venäjällä levinneisyysalueen pohjoisraja mukailee melko hyvin havumetsävyöhykkeen rajoja, joskin Uralin takaisessa Siperiassa lajit elävät selkeästi etelämpänä. Eteläinen raja sen sijaan mukailee puussa elävien lajien kohdalla Venäjän geopoliittista rajaa, poiketen kuitenkin Amurjoen ympäristössä etelämmäksi, jolloin oravia elää Korean niemimaalla ja Koilis-Kiinassa sekä Japanissa Hokkaidōn saarella. Maassa elävät lajit sen sijaan ovat levittäytyneet voimakkaammin etelään. Kamtšatkan niemimaa on itäisin kolkka, josta puussa eläviä oravia voi löytää, mutta maaoravia elää aina Beringinsalmelle saakka. Puussa elävien lajien levinneisyysalueet levittäytyvät pitkin Kiinan itärannikkoa Kaakkois-Aasiaan ja Intiaan. Maassa elävät lajit ovat Kiinan sisämaassa sen sijaan yleisempiä. Pohjois-Amerikassa levinneisyys on Euroopan tapaan laaja.[4]
Kaikista maaelämään sopeutuneista oravista yli 70 prosenttia on Pohjois-Amerikan kotoperäisiä lajeja, eli niitä ei tavata missään muualla. Maaoravien (Tamias) kaikista 25 lajista vain yksi ei esiinny luonnonvaraisena Pohjois-Amerikassa. Aasian kotoperäisiä oravasukuja ovat kallio-oravat ja Spermophilopsis, kun taas Xerus- ja Atlantoxerus-sukujen lajeja voi kohdata ainoastaan Afrikassa.[10]
Australiassa elänyt harmaaoravapopulaatio kuoli sukupuuttoon 1970-luvulla, jolloin siitä tuli Antarktiksen ohella ainoa manner, jolla ei elä varsinaisia oravia. Puussa eläviä oravia ei tavata lainkaan Afrikassa. Varsinaisia oravia uhkaa metsänhakkuusta johtuva elintilan puute.[4] Toisaalta Euroopassa tavallisen oravan kannan pienenemistä on selitetty suuremman harmaaoravan taipumuksesta varastaa tavallisten oravien ruokakätköjä.
Maankamaralla liikkuvat oravat ovat sopeutuneet heimotovereitaan monipuolisemmin erilaisiin maastoihin, koska puukasvillisuus ei rajoita niiden levittäytymistä. Niitä voi tavata aavikoilla, savanneilla ja Siperian tundralla, missä ikirouta tosin estää levittäytymistä. Muutamat lajit pystyvät lisäksi kiipeilemään puissa ja pensaikoissa, mutta yleensä ne rakentavat maanalaisia tunneleita pesäpaikoikseen, minkä vuoksi maaperätyypillä on merkitystä niiden levinneisyyden suhteen. Tunnelit tarjoavat myös suojaa pedoilta ja viilennys- tai lämmittelypaikan.[10]
Ruokavalio
muokkaa
Varsinaiset oravat jyrsijöitä ja kasvinsyöjiä. Puiden siemenet, pähkinät ja ruoho ovat pohjoisten lajien tärkeintä ravintoa. Tropiikin lajit taas syövät hedelmiä, lehtiä ja puiden kaarnaa ravintonaan. Muita ravinnonlähteitä ovat sienet, marjat ja hyönteiset. Kalsiumpuutteen tasaamiseksi oravien on havaittu kalvavan luita,[11] mutta oravien on myös havaittu syövän lintujen munia tai poikasia sekä pienselkärankaisia.
Tyypillinen piirre oravien käyttäytymisessä on, että ne siirtävät ruokaa varastoon, joko moniin eri paikkoihin tai vain muutamaan. Pohjoisessa tästä käyttäytymismallista on paljon hyötyä talvisin, jolloin ruokaa on huonosti saatavilla. Jotkut lajit hankkivat paksun rasvakerroksen kesän aikana, jolloin niiden paino saattaa jopa tuplaantua. Talvihorroksena aikana ne kuluttavat varastoituneen rasvan hidastuneisiin elintoimintoihin.
Käyttäytyminen ja lisääntyminen
muokkaaVarsinaisten oravien sosiaalisuus vaihtelee hyvin paljon. Puun latvustoissa elävät usein yksin, mutta muutamat afrikkalaiset lajit poikkeavat tästä käytöksestä elämällä parittain tai kolmen ryhmissä (Heliosciurus rufobrachium ja Funisciurus anerythrus). Maanpinnalla elävistä maaoravat ovat myös yksineläjiä, mutta murmelit ovat sosiaalisuudessaan omaa luokkaansa, sillä ne voivat elää jopa 35 yksilöä käsittävässä perhekunnassa. Varsinaiset oravat ovat päiväaikaan aktiivisia eli ne poikkeavat Petauristinae-alaheimosta, joista monet ovat aktiivisia vain öiseen tai hämärään aikaan.
Enemmistö maassa elävistä oravista viettävät talvihorrosta ja jotkut viettävät vastaavankaltaista lepotilaa kesällä eli niin sanottua kesähorrosta. Talvihorroksessa eläimen ruumiintoiminnot pienenevät jyrkästi ja ruumiin lämpötila alenee vain muutamiin lämpöasteisiin. Talvihorroksen pituus vaihtelee, mutta tyypillisin kesto on noin yhdeksän kuukautta. Murmelit ovat kaikkein kookkaimpia talvihorroksessa eläviä nisäkkäitä, mutta napasiiseli on mennyt kaikista pidemmälle äärirajoille, sillä erään tutkimuksen mukaan sen ruumiin lämpötila voi olla talvihorroksen aikana −2,9 °C.[12] Puissa elävät heimotoverit ovat vuodet läpeensä aktiivisia.
Varsinaisten oravien käyttämiä kommunikointikeinoja ovat hajumerkit, hännän liikkeet ja muut eleet sekä äänet. Hajumerkkejä oravat jättävät niiden suun ja poskien ympäristössä sijaitsevien rauhasten avulla. Yhtä lailla virtsaa ja peräaukon laahaamisesta leviäviä hajuja käytetään reviirien merkkaamiseen. Ääntelyllä yleensä viestitään vaarasta tai kutsutaan hävinneitä jälkeläisiä. Tietyillä lajeilla ääntely on tärkeämmässä asemassa parinvalinnassa kuin hajut.[13]
Lähteet
muokkaa- Olendorf, Donna: Grzimek's Animal Life Encyclopedia: Mammals V (Volume 16), s. 162–168. Thomson, 2004. ISBN 0-7876-5792-1
Viitteet
muokkaa- ↑ Koivisto, Ilkka (päätoim.): ”Eläinkunnan järjestelmä”, Kodin suuri eläinkirja. 10. Töy–Ä, s. 311. Espoo: Weilin+Göös, 1981. ISBN 951-35-1713-6
- ↑ Protosciurus Paleobiology Database. Viitattu 28.1.2009. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ Olendorf, s. 135
- ↑ a b c d Olendorf, s. 163
- ↑ a b Olendorf, s. 143
- ↑ Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Sciurinae (TSN 552356) itis.gov. Viitattu 28.1.2009. (englanniksi)
- ↑ Sciurinae Mammal Species of The World. Viitattu 28.1.2009. (englanniksi)
- ↑ Sciurinae ZipCodeZoo. Viitattu 29.1.2009.
- ↑ Olendorf, s. 143–144
- ↑ a b Olendorf, s. 144
- ↑ Olendorf, s. 166
- ↑ Olendorf, s. 145
- ↑ Olendorf, s. 165