Teuvo Pakkala

Teuvo Pakkala (alun perin Teodor Oskar Johaninpoika Frosterus, 9. huhtikuuta 1862 Oulu – 7. toukokuuta 1925 Kuopio) oli suomalainen kirjailija. Pakkala lasketaan 1880–1890-lukujen realisteihin, ja häntä on usein nimitetty myös naturalistiksi.

Teuvo Pakkala
Henkilötiedot
Syntynyt	9. huhtikuuta 1862 Oulu
Kuollut	7. toukokuuta 1925 (63 vuotta) Kuopio
Kansalaisuus	suomalainen
Ammatti	kirjailija, toimittaja, kääntäjä, kustannustoimittaja
Kirjailija
Kirjallinen suuntaus	realismi, naturalismi
Esikoisteos	Lapsuuteni muistoja (1885)
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Henkilöhistoria

Teuvo Pakkalan isä Juhana Erik Frosterus oli ammatiltaan kultaseppä, mutta harrasti myös kuvanveistoa. Äiti Anna Sofia Turdin oli samoin^lähde? käsityöläissukua, sillä hänen isänsä oli puuseppä. Pakkalan isänisä oli paikallista kuuluisuuttakin saavuttanut laivanvarustaja, mutta Frosteruksen suvun juuret ovat etelässä, Nummen pitäjässä.

Pakkalan lapsuus oli ankea, sillä hänen isänsä oli perso viinalle. Siitä joutuivat viisi lastakin kärsimään, ja isän ollessa retkillään sairasteleva äiti sai kantaa vastuun perheestä. Nälkävuosien aikana perheen asuntona oli yhden huoneen hökkeli, ja Teuvo joutui käymään kerjuulla. Isän alkoholinkäyttö teki alun perin käsityöläisperheestä köyhälistöä.

Perheen elämä muuttui, kun Pakkalan isä koki lestadiolaisen herätyksen, luopui viinasta ja alkoi jopa pitää saarnoja kaupungin laidalla. Isän pääsy tukkiyhtiön työnjohtajaksi mahdollisti sen, että poika pääsi aloittamaan koulunkäynnin Oulun ala-alkeiskoulussa. Vuonna 1874 Pakkala siirtyi vastaperustettuun Oulun suomalaiseen yksityislyseoon, jota käydessään hän tapasi tulevan vaimonsa Agnes Tervon. Koulun opettajalta K. F. Kivekkäältä ja tämän vaimolta Pakkala sai innostuksen kirjallisuuteen ja pääsi tutustumaan erityisesti norjalaiseen kirjallisuuteen.

Pakkala pääsi ylioppilaaksi 1882. Hän yritti aluksi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa lääketieteen, kielten ja historian opintoja, mutta ne eivät oikein innostaneet. Hän vietti vuoden Oulun tarkk’ampujapataljoonassa, kokeili maanviljelyä velaksi hankitulla tilalla ja työskenteli lehtimiehenä.

Lehtimiehen työstä lähti liikkeelle Pakkalan kirjoittaminen: hän kirjoitti Kivekkään kustantamaan oululaiseen Kaiku-lehteen jatkokertomuksia. Kertomukset olivat satiirisia ja suunnattu ruotsinkielistä yläluokkaa vastaan; Pakkala oli elämänsä aikana nuor- ja vanhasuomalaisten välillä ja suhtautui myös wrightiläiseen työväenliikkeeseen suopeasti. Vuonna 1889 Pakkala joutui kuitenkin välirikkoon Kivekkään kanssa ja muutti Jyväskylään. Siellä hän pääsi Keski-Suomi-lehden päätoimittajaksi ja muutti nimensä virallisesti Pakkalaksi. Pakkala palasi Ouluun kuitenkin jo 1891 ja perusti maisteri Juho Siiran kanssa Kaiku-lehdelle kilpailijaksi Louhi -nimisen lehden.

Pakkala avioitui Agnes Tervon kanssa 13. joulukuuta 1889. Agnes kirjoitti nimimerkillä Liisa Tervo, joskin pelkästään harrastuksen vuoksi. Pakkala oli jo lyseossa kannustanut tulevaa vaimoaan kirjoitusharrastukseen. Perheeseen syntyi kaksi lasta, Samuli ja Erkki.

Pakkalan perhe muutti Helsinkiin 1894, mutta Louhi-lehti ilmestyi vuoteen 1906. Pakkala työskenteli kymmenen vuotta Otavassa kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Hän käänsi muun muassa norjalaista kirjallisuutta mutta hankki lisätuloja myös opettamalla suomea Suomalaisen Teatterin näyttelijöille ja kääntämällä valtion asiakirjoja. Pakkala sai valtion kirjallisuuspalkinnon 1895 ja matkusti sen turvin Pariisiin mutta ei viihtynyt siellä vaan kaipasi kotiin.

Pakkala sai kirjallisuuspalkinnot vuosina 1901 ja 1903, mutta raha-asiat olivat huonolla tolalla. Hän muutti Kokkolaan ja toimi 1904–1907 Suomen köysitehtaan edustajana tuskastuttuaan kirjoittamiseen ja päästäkseen eroon veloistaan. Sen jälkeen Pakkala ryhtyi opettamaan Kokkolan suomalaisessa yhteiskoulussa suomea ja ranskaa vuoteen 1920 saakka. Opetustehtävä inspiroi Pakkalaa kirjoittamaan Aapisen (1908), jota hän oli hionut pitkään ja jossa hän näytti ottamiaan valokuvia.

Pakkala luopui opettajantyöstä 1920 ja muutti poikansa Samulin perheen luokse Liminkaan. Poikansa johtamassa kansanopistossa hän luennoi, ohjasi näytelmiä ja johti torvisoittokuntaa. Vuonna 1921 Pakkala innostui perustamaan Finn Film -nimisen osakeyhtiön elokuvantekoa varten. Sotapolulla-elokuva valmistui seuraavana vuonna, mutta se jäi yrityksen viimeiseksi ja sitä esitettiin vain muutamia kertoja.

Pakkala muutti elämänsä aikana vielä kerran, kun hän 1923 siirtyi kirjaston ja kansalaisopiston johtajaksi valitun poikansa mukana Kuopioon. Siellä Pakkala kuoli 7. toukokuuta 1925. Kirjailija kuitenkin haudattiin 11. toukokuuta 1925 kotikaupunkiinsa Ouluun. Ouluun pystytettiin 1970-luvulla vielä pronssinen patsaskin, sopivasti Vaaranpuistoon. Raksilan kaupunginosassa on myös Teuvo Pakkalan kunniaksi nimetty Teuvo Pakkalan koulu, joka on 1.–6. luokkien peruskoulu sekä Teuvo Pakkalan katu.

Tuotanto

Vaaralla (1891) on Oulun työläiskaupunginosasta kertova yhteisöllinen romaani, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Sen sijaan teoksessa seurataan useiden ihmisten elämää, pääasiassa naisten ja lasten. Pääosassa on Nikkilän lapsettoman pariskunnan, Viion lesken ja hänen tyttärensä, Latun perheen ja kurjuudessa elävän Vimparin perheen elämä. Kuvatut ihmiset ovat keskenään melko erilaisia filosofisesta Nikkilän isännästä hänen käytännölliseen vaimoonsa ja Viion uskonnolliseen leskeen ja enkelimäisen kiltistä Viion Elsasta rasavilliin poikatyttöön Latun Liisaan. Vaikka heidät voi nähdä ihmistyyppien edustajina, henkilöissä on silti myös selvästi omaleimaisuutta, joka tekee heidät eläviksi.

Vaaralla on vahvasti kuvaileva romaani, jossa kertoja jää suureksi osaksi taustalle. Sen sijaan ihmisten mieliin sukelletaan runsaasti, ja vuoropuhelulla on myös teoksessa tärkeä rooli; näillä keinoilla rakennetaan romaanin henkilökuvia. Kerronta luo kuvan 1800-luvun olosuhteista ja asenteista asettaen henkilöt realismin periaatteiden mukaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

Teoksen yhteiskunnallinen kritiikki ei ole ehkä yhtä näkyvää ja voimakasta kuin vaikkapa Minna Canthin realistisissa teoksissa. Vaaralla ottaa silti kriittisesti kantaa yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen ja tekee sen usein ironian kautta. Esimerkiksi kun Viion leski kutoo vauraalle Montinin rouvalle kangasta, leski pohtii, kuinka hyvä hänen on olla, vaikka työskentelee nälkäpalkalla eikä kehtaa kysyä töitä muilta, vaikka nämä maksaisivat enemmän. Vaaran ihmisten uskonnollisuudenkin voi nähdä jossakin määrin ironisessa valossa, kun he Jumalan kautta perustelevat omat huonot olonsa.

Elsa (1894) on jatkoa Vaaralle-romaanille ja on selvemmin henkilökeskeinen teos. Päähenkilö on Viion Elsa, joka on varttumassa lapsesta nuoreksi naiseksi. Hänen lapsuudenystävänsä Latun Liisa on toinen tärkeä henkilö. Vaaralla-romaanin roolit kääntyvät kuitenkin tyttöjen kohdalla päälaelleen: enkelimäinen Elsa joutuu rikkaan miehen pojan viettelemäksi ja synnyttää aviottoman lapsen, kun taas Liisasta varttuu todellisuudentajuinen ja arvostettu perheenemäntä. Ironista kyllä, ennen kilvan Elsaa ylistäneet ihmiset kääntävätkin hänelle nyt selkänsä.

Jos Vaaralla-teoksen kritiikki oli suuntautunut suureksi osaksi eriarvoisuutta vastaan, Elsa kritisoi myös naisen asemaa ja romanttisia kuvitelmia. Romanttiset kuvitelmat johdattavat Elsan lankeamaan Montinin Joriin, joka itsekkäästi hylkää hänet. Elsan avioton raskaus johtaa yhteiskunnalliseen häpeään, kun taas mies pääsee pälkähästä ilman minkäänlaista paheksuntaa yhteisön taholta ja menee naimisiin omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvan naisen kanssa. Toisaalta romanttiset kuvitelmat saavat Elsan myös hylkäämään tavallisen merimiehen kosinnan ja haikailemaan Joria aina tämän häihin saakka.

Liisassa puolestaan havainnollistuu käytännöllinen järki. Liisa ei käy yhtä ahkerasti kirkossa eikä rukoile niin kuin Elsa ja tämän äiti, mutta Liisalta näyttää liikenevän myötätuntoa kaikille, jopa langenneelle Elsalle, joka on joutunut muiden halveksimaksi. Liisa tuntuu toimivan Elsa-romaanissa jopa darvinistisesti nähtävänä selviytyjänä siinä, missä heikko ja hellitty Elsa kuolee pois jättäen jälkeensä vain yhden huutolaiseksi kaupattavan lapsen. Vaikka Liisa on perheellinen nainen, hän säilyttää toimintavapautensa ja järjestelee toistenkin asioista. Liisasta onkin sanottu, että hän on yksi suomalaisen kirjallisuuden vahvimmista naishahmoista.

Pakkala kirjoitti verrattain vähän teoksia ja hitaaseen tahtiin. Monissa hänen teoksissaan tarkastellaan maailmaa lapsen näkökulmasta. Nämä molemmat seikat ilmeisesti saivat aikaan sen, ettei hän omana aikanaan kerännyt erityisen suurta suosiota, vaikka esimerkiksi Juhani Aho ylisti hänen tyyliään.^lähde? Lasten psykologinen kuvaus koettiin vieraaksi, ja ajattelivatpa jotkut lapsikuvausten edustavan kirjailijan alkavaa vanhuudenheikkoutta.^lähde? Myöhemmin Pakkalan arvo kirjailijana on kuitenkin noussut lukijoiden silmissä, joten hänen on tulkittu olleen tyylissään aikaansa edellä.^lähde?

Pakkala kirjoitti romaanien lisäksi joitakin näytelmiä. Tunnetuin niistä lienee Tukkijoella, josta on tehty useita elokuvaversioita ja jota on esitetty paljon teattereissa. Tukkijoki on musikaalinen näytelmä, jonka lauluja ovat tehneet muun muassa runoilija Otto Manninen ja säveltäjä Oskar Merikanto. Tukkijoella oli yleisön keskuudessa suosittu, mutta suosio leimasi kriitikkojen silmissä Pakkalan rahvaanomaiseksi yleisönkosiskelijaksi.^lähde? Pakkala on luokiteltu joskus myös kansankirjailijaksi vaatimattoman alkuperänsä vuoksi.^lähde?

Pakkalan teokset

Romaanit ja novellikokoelmat

• Oulua soutamassa (Kivekäs 1885)
• Lapsia (1895, Otava 1962) sisältää novellit:
  • Häiritty jouluilo
  • Mahtisana
  • Valehtelijoita?
  • Mari varkaissa
  • Syntinen joulupuuro
  • Ihme ja kumma
  • Poikatyttö
  • Jumalan marjat
  • Vanha koti
  • Sairasvuoteella
• Vaaralla (Kivekäs 1891)
• Elsa (Otava 1894)
• Pieni elämäntarina (Otava 1902)
• Pikku ihmisiä (Otava 1913)
• Kertomuksia (Otava 1928)
• Väliaita ja muita kadonneita kertomuksia (Pohjoinen 1986)

Näytelmät

• Kauppaneuvoksen härkä (Otava 1901)
• Meripoikia (Otava 1915)
• Tukkijoella (Otava 1899)

Ei-fiktiiviset teokset

• Aapinen (Otava 1908) Digitoituna kirjastot.fi:ssä
• Kirjeet 1882–1925 (SKS 1982)
• Lapsuuteni muistoja (WSOY 1885) Digitoituna kirjastot.fi:ssä

Suomennokset

• Aina (= Forssman, Edith): Uusia kertomuksia Iltalampun ääressä (Söderström 1895)
• Knut Hamsun: Victoria (Otava 1899)
• Friedrich Anton Heller von Hellwald, Maa ja sen kansat (W. Hagelstam 1900)
• Henrik Ibsen: Pikku Eyolf (WSOY 1895)
• Alexander Lange Kielland, Työmiehiä (Kivekäs 1884)
• Jonas Lie, Luotsi ja hänen vaimonsa (Otava 1895)
• Hector Malot, Koditon 1–2 (Otava 1898–1899)
• Leopold Meyer, Pienten lasten hoito (2. painos; Otava 1904)
• Fridtjof Nansen: Pohjan pimeillä perillä 1–2 (Otava 1896–1897)
• Fridtjof Nansen, Suksilla poikki Grönlannin (Otava 1896)
• Stanley Weyman, Susi (Otava, 1898)

Palkinnot

• Valtion kirjallisuuspalkinto 1895, 1902, 1905

Lähteet

• Koskimies, Rafael: ”Teuvo Pakkala”, Suomen kirjallisuus 4, s. 139–156. Suomalaisen kirjallisuuden seura; Otava, 1965.

Aiheesta muualla

• Lisää luettavaa aiheesta Teuvo Pakkala on Wikiaineistossa
• Sitaatteja aiheesta Teuvo Pakkala Wikisitaateissa

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Teuvo Pakkala Wikimedia Commonsissa

• Vapaasti ladattavia Tevo Pakkalan e-kirjoja Kansalliskirjaston Klassikkikokirjastossa, Projekti Lönnrotilta sekä Project Gutenbergiltä
• Juhani Siljon kirjailijakuva Teuvo Pakkalasta
• Oulun kaupunginkirjaston Teuvo Pakkala -sivut
• Kirjasampo.fi: Teuvo Pakkala
• Teuvo Pakkalan teoksia Gutenberg-projektissa
• Kotuksen tekstikorpuksia: Teuvo Pakkala
• Yle Areenan äänikirjat: Teuvo Pakkala: Elsa (Arkistoitu – Internet Archive)
• Pakkalan suomennos Hector Malotin Kodittomasta (Julkaistu Uudessa Suomettaressa 1898–1899)
• Juhani Niemi: Pakkala, Teuvo (1862–1925) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.