Paavo Kastari
Paavo Kristian Kastari (13. marraskuuta 1907 Kuru – 27. huhtikuuta 1991 Helsinki) oli suomalainen oikeustieteilijä. Kastari toimi muun muassa Valpon päällikkönä vuonna 1944, eduskunnan oikeusasiamiehenä vuosina 1952–1956, Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden professorina vuosina 1956–1973 sekä ammattiministerinä kahdessa virkamieshallituksessa.[1] Hän oli oikeustieteellisen tutkimuksen metodien monimuotoisuutta koskevan keskustelun edelläkävijä[2][3].
| Paavo Kastari | |
|---|---|
 Paavo Kastari vuonna 1973. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Paavo Kristian Kastari |
| Syntynyt | 13. marraskuuta 1907 Kuru |
| Kuollut | 27. huhtikuuta 1991 (83 vuotta) Helsinki |
Akateeminen ura
muokkaaKastari valmistui luokkansa priimuksena ylioppilaaksi Tampereen lyseosta vuonna 1926. Hän opiskeli oikeustiedettä Helsingin yliopistossa, jossa hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1931 ja lakitieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1934. Kesällä 1937 hän suoritti jatko-opintoja ulkomailla, pääasiassa Ranskassa. Lisäksi hän sai varatuomarin arvon vuonna 1934. Opiskeluaikanaan Kastari ystävystyi muun muassa myöhemmän presidentin Urho Kekkosen sekä myöhempien pääministereiden Reino Kuuskosken, V. J. Sukselaisen ja Sakari Tuomiojan kanssa. Hän myös lähti mukaan Akateemisen Karjala-Seuran toimintaan, mutta erosi seurasta monien muiden tapaan Mäntsälän kapinan jälkimainingeissa vuonna 1931.[2]
Kastari väitteli tohtoriksi vuonna 1940 väitöskirjallaan Eduskunnan hajoitus Suomen oikeuden mukaan. Väitöskirja herätti ilmestyessään paljon kiihkeää keskustelua, ja väitöstilaisuudessa Kastari ajautui ankaraan kiistaan vastaväittäjänä toimineen Kaarlo Kairan kanssa. Väitöskirjassaan Kastari väitti, että jos valtioneuvosto kieltäytyy ottamasta poliittista vastuuta presidentin päätöksestä, tämä päätös on kieltäytymisen takia syntymistavaltaan perustuslainvastainen, jolloin asianomainen ministeri on sekä oikeutettu että velvollinen kieltäytymään sitä varmentamasta. Kastarin tulkinnan katsottiin avaavan oven presidentin aseman merkittävälle heikentymiselle, mitä pidettiin yhteiskunnallisesti ja poliittisesti hyvin arkaluontoisena asiana.[2][4]
Kastari toimi Helsingin yliopiston julkisoikeuden apulaisena vuosina 1946–1956 sekä valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden professorina vuosina 1956–1973. Hän toimi oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina vuosina 1956–1966. Kastari liittyi Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi vuonna 1970, hän sai Suomen Kulttuurirahaston kunniapalkinnon vuonna 1981 ja hänet vihittiin Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan riemutohtoriksi vuonna 1990.[2][5] Kastari korosti oikeustieteen ja yhteiskuntatieteiden yhteyksiä, mikä ilmeni valtiosääntöoikeuden alalla huomion kiinnittämisenä valtioelinten tosiasialliseen käytäntöön. Hänen tuotantonsa huipentumana on pidetty teosta Suomen valtiosääntö (1977), jossa hän pyrki antamaan yleiskuvan maan valtiosääntöisesti järjestelmästä yhdistelemällä eri tutkimuksellisia lähestymistapoja. Kastari suhtautui epäilevästi pyrkimyksiin kehittää valtiosääntöä perustuslakien tekstimuutoksin eikä häntä innostanut 1970-luvulla alulle pantu valtiosäännön uudistushanke, vaan hän painotti tulkinnan muutoksia.[2][3] Kastari kuului perustuslakivaliokunnan vakioasiantuntijoihin sotien jälkeisinä vuosikymmeninä ja antoi valiokunnalle yli 80 lausuntoa.[6] Kastari oli myös Hans Kelsenin oikeusteoriaan parhaiten perehtyneitä suomalaisia oikeustieteilijöitä.[7]
Kastarin yliopistoura päättyi eläkkeelle vetäytymiseen 1970-luvun opiskelijaradikalismin vuosina. Vuoden 1970 maaliskuun opiskelijakuohunnan aikana hän leimautui vanhoilliseksi, koska ei suostunut muuttamaan luentojaan keskusteluksi hallinnonuudistuksesta.lähde?
Toiminta valtiollisissa tehtävissä
muokkaa
Vuonna 1937 Kastari sai K. J. Ståhlbergilta kutsun tulla nuoremmaksi jäseneksi oikeusministeriön lainvalmistelukuntaan, jossa hän toimi vuosina 1937–1945. Lainvalmistelukunnassa työskennellessään Kastari keskusteli ja teki paljon yhteistyötä Ståhlbergin kanssa. Kastarin työ lainvalmistelukunnassa keskeytyi väliaikaisesti vuonna 1938 hänen osallistuessaan oikeusministeri Kekkosen pyynnöstä Isänmaallinen Kansanliikkeen lakkauttamisen valmisteluun. Kastari itse kannatti asiassa poikkeuslain käyttöä yhdistyslainsäädännön pykäliä venyttävien tukahduttamistoimien sijasta.[2]
Talvi- ja jatkosodan aikana Kastari toimi päämajan valvontaosaston tehtävissä. Jatkosodan lopulla, kun Saksan tappio Stalingradin piirityksessä oli heikentänyt saksalaismielisten asemaa hallinnossa, Kastari nimitettiin Valtiollisen poliisin päälliköksi, jona hän toimi vuoden 1944 helmikuun lopusta saman vuoden marraskuuhun. Valpon päällikkönä Kastari pyrki uudistamaan organisaatiota sekä toteuttamaan välirauhasopimuksen täytäntöönpanon vaatimia toimia.[2][8] Osittain Kekkosen myötävaikutuksella hän pääsi vuonna 1948 useaksi kuukaudeksi luennoimaan Cambridgen yliopistoon ja palasi kotimaahan vasta olojen vakiinnuttua saman vuoden syksyllä.lähde?
Kastari valittiin eduskunnan oikeusasiamieheksi porvarillisten ryhmien äänin vuonna 1951. Kastarin oikeusasiamiehenä käsittelemistä asioista huomattavin oli salaputkijuttua, jossa hän myös toimi syyttäjänä eduskunnan pantua ministerisyyteasia viereille. Kastari painotti asiassa tosiasiallisen päätöksenteon merkitystä ja katsoi, että valmisteluunkin osallistuva ministeri oli velvollinen kertomaan julki päätöksentekoon vaikuttavat tietonsa, minkä myös valtakunnanoikeus omaksui lähtökohdakseen langettavassa päätöksessään. Oikeusasiamiehen tehtävästä Kastari pyysi eroa vuonna 1956 tultuaan nimitetyksi professoriksi Helsingin yliopistoon.[2]
Kastari kuului ammattiministerinä kahteen virkamieshallitukseen. Hän toimi toisena kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä von Fieandtin hallituksessa 29.11.1957–28.2.1958 ja kohosi saman hallituksen sisällä ensimmäiseksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi 28.2.1958–26.4.1958.[9] Toisen kerran ministerinä hän oli Kuuskosken hallituksessa ensimmäisenä kulkulaitosministerinä 26.4.1958–29.8.1958.[10]
Kastari toimi korkeimman hallinto-oikeuden ylimääräisenä hallintoneuvoksena vuonna 1950, valtakunnanoikeuden jäsenenä vuosina 1971–1973 ja Haagin pysyvän välitystuomioistuimen jäsenenä vuodesta 1960 alkaen.[2]
Yksityiselämä
muokkaaKastari oli lähtöisin vauraasta maatalosta, Kuusjärven rannalla Kurun pitäjässä sijaitsevalta Kastarin tilalta. Hänen isänsä oli Mooses Kastari ja äitinsä Aliina Matilda Riippa.[2]
Kastari oli naimisissa professori Irma Kastarin kanssa. Heillä oli neljä lasta.[2]
Poliittiselta kannaltaan Kastari oli kallellaan Maalaisliiton suuntaan.[2] Lakitieteen kandidaattina ollessaan Kastari kirjoitti 1935 Suomalainen Suomi -aikakauslehteen (myöhemmin Kanava) artikkelin ”Uuden Saksan oikeusjärjestys”. Kirjoituksessa tarkastellaan kriittisesti prosessia, jossa totalitaarinen järjestelmä (tunnustusvaltio) alistaa oikeuslaitoksen kansallissosialismia palvelevaksi oikeuden irvikuvaksi, jossa yksittäisellä kansalaisella ei ole mitään oikeusturvaa viranomaisten mielivaltaa vastaan.[11] Kastari oli mukana perustamassa Paasikivi-Seuraa.[12]
Kastari oli presidentti Urho Kekkosen läheinen ystävä opiskeluajoiltaan 1930-luvulta lähtien aina Kekkosen kuolemaan asti ja kuului Tamminiemen saunaseuraan.[12][13] Kastari oli Kekkosen keskustelukumppani ja avustaja, joka kirjoitti monia presidentin pitämiä puheita. Lisäksi hän oli Kekkosen luottohenkilö valtiosääntöoikeutta koskevissa kysymyksissä.[12] Miesten välit eivät kuitenkaan olleet aina parhaimmillaan, sillä Kastari vastusti esimerkiksi Kekkosen oikeusministerinä ajamaa IKL:n kieltämistä[12] ja Kekkosen valitsemista poikkeuslailla presidentiksi.[14]
Teoksia
muokkaa- Lainopilliset opinnot Helsingin yliopistossa (1935)
- Eräitä Hans Kelsenin oikeusteoriaa koskevia näkökohtia (1936)
- Hans Kelsenin valtiokäsitys (1937)
- Eduskunnan hajoitus Suomen oikeuden mukaan (1940)
- Sosialisoimisen perustuslaillisista edellytyksistä Suomen oikeuden mukaan (1947)
- Suomen pankin erikoisasema valtiokoneistossa (1955)
- Yleislakko ja perustuslaki (1956)
- Tasavallan presidentin asema (1961)
- Valtiojärjestyksemme oikeudelliset perusteet (1969)
- Kansalaisvapauksien perustuslainturva (1972)
- Valtiosääntöuudistuksen näköaloja (1974)
- Suomen valtiosääntö (1977)
- Tuomioistuinten poliittinen rooli (1978)
- Muistikuvia K. J. Ståhlbergista (1979)
Lähteet
muokkaa- Kangas, Urpo (toim.): Oikeustiede Suomessa 1900–2000. Juva: WSOY, 1998.
Viitteet
muokkaa- ↑ Kuka kukin on 1978 Otava. Viitattu 8.3.2013.
- ↑ a b c d e f g h i j k l Jyränki, Antero: ”Kastari, Paavo (1907–1991)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 40–41. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Jyränki, Antero: Valta ja vapaus: Valtiosääntöoikeuden yleisiä kysymyksiä. (3. laajennettu ja uudistettu painos) Helsinki: Talentum.
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 373
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 431
- ↑ Kultalahti, Jukka; Riepula, Esko; Pohjolainen, Teuvo: Kenellä valta valtiossa? — Kuninkaiden ja säätyjen vallasta kansan valtaan: Perustuslakiemme pitkä kaari, s. 327–328. Tampere: Vastapaino, 2019.
- ↑ Aarnio, Aulis: Oikeutta etsimässä: Erään matkan kuvaus, s. 38. Helsinki: Talentum, 2014.
- ↑ Lindqvist, Jukka: Kuolemaan tuomitut, s. 160–161. (Diss.) 1999. ISBN 951-855-176-6
- ↑ Hallituksen tiedot ja kokoonpano: 42. von Fieandt Valtioneuvosto. Viitattu 22.7.2013.[vanhentunut linkki]
- ↑ Hallituksen tiedot ja kokoonpano: 43. Kuuskoski Valtioneuvosto. Viitattu 22.7.2013.[vanhentunut linkki]
- ↑ Artikkeli on luettavissa muun muassa kirjoituskokoelmassa Meihin pahentuvat monet. Suomalainen Suomi – Kanava 75 vuotta. Yhtyneet Kuvalehdet.
- ↑ a b c d Hämäläinen Unto: Professori Paavo Kastari Urho Kekkosen pitkäaikainen ja läheinen luotettu Helsingin Sanomat. 30.4.1991. Viitattu 28.9.2023.
- ↑ Metsäradio: Tamminiemen saunassa Yle Areena. Viitattu 28.9.2023.
Tällainen on Tamminiemen sauna – Suomen kuuluisin löylykammari Apu. 3.2.2019. Viitattu 28.9.2023. - ↑ Markku Jokisipilä: Suomi-neito vikisi, niiaili ja kiitteli Turun Sanomat. 4.4.2018. Viitattu 28.9.2023.
Aiheesta muualla
muokkaa- Kastari, Paavo hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)