Nikolai Leskov

Nikolai Semjonovitš Leskov (ven. Николáй Семёнович Лескóв), myös salanimellä M. Stebnitski; (16. helmikuuta (J: 4. helmikuuta) 1831 Gorohovon kylä (nyk. Staroje Gorohovo), Sverdlovskin piiri, Orjolin kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 5. maaliskuuta (J: 21. helmikuuta) 1895 Pietari, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen toimittaja ja kirjailija. Häntä on pidetty venäläisistä kirjailijoista venäläisimpänä, koska hän pystyi kuvaamaan erilaisia ihmisiä laajan maan eri osista.

Valentin Serov, Nikolai Leskov, 1894.

Suku ja koulutus, virka-ura

Kirjailijan isä Semjon Dmitrijevitš Leskov (1789-1848) oli peräisin pappissäädystä. Erottuaan hengellisestä säädystä hän siirtyi Orjolin rikospoliisikamarin palvelukseen, jossa hän nousi virka-arvoon, joka oikeutti perinnölliseen aatelisarvoon. Hänellä oli maine taitavana rikostutkijana, joka pystyi selvittämään monimutkaisia ​​​​tapauksia. Äiti Jelizaveta Petrovna Alferijeva (1813-1886), oli köyhän moskovalaisen aatelismiehen tytär. Nikolain äidinpuoleinen setä Sergei Petrovitš Alferijev (1816-1884) oli lääketieteen professori Kiovan yliopistossa ja hänen veljestään Alekseista (1837-1909) tuli myös lääketieteen tohtori. Vuonna 1839 isä riitautui esimiehensä kanssa ja viisilapsinen perhe muutti Paninon kylään (Panin Hutor) lähelle Kromen kaupunkia.

Vuonna 1841 kymmenvuotias Nikolai meni Orjolin maakunnan lukion ensimmäiselle luokalle, jossa opiskelut menivät huonosti. Viisi vuotta myöhemmin hän sai todistuksen vain kahden luokan suorittamisesta. Nikolai ryhtyi isän kuoltua koleraan vuonna 1848, itse 17-vuotiaana ansaitsemaan elantonsa mutta täydensi samalla keskeytyneitä opintojaan erään sukulaisensa ohjaamana. Kutsuntaviraston palveluksessa hän joutui kiertämään eri puolilla maata ja kokosi matkoilla venäläisestä maaseutuelämästä havaintoja, joita hän laajensi siirryttyään yksityisen palvelukseen Kaakkois-Venäjälle. Asetuttuaan vuonna 1861 Pietariin hän keskittyi kirjoittamiseen.

Vuonna 1847 Leskov liittyi rikostuomioistuimen Orjolin-kamarin palvelukseen, jossa hänen isänsä oli työskennellyt vuoteen 1839 asti. Vuonna 1848 Leskov sai rikostuomioistuimen Oryol-kamarin apulaisvirkailijan viran. Palveltuaan vuoden verran hän sai kahden kuukauden loman ja lähti Kiovaan vuonna, missä hän jätti siirtopyynnön Kiovan valtiokamarin henkilökuntaan, jonne hän siirtyi vuonna 1850. Kiovassa hän asui setänsä Sergei Alferijevin luona. Leskov palveli Kiovan valtionkamarissa apulaisvirkailijana revisio-osaston rekrytoinnissa vuodesta 1850 alkaen. Hänet ylennettiin kollegireistraattoriksi vuonna 1853 ja nimitettiin Kiovan osavaltion kamarin johtajaksi, jossa tehtävässä hän toimi vuoteen 1857 saakka. Vuonna 1856 hänet ylennettiin kuvernementinsihteeriksi.

Kirjallinen ura

Nikolai Leskov oli huumorin ja realistisen myötätunnon sävyttämien kertomusten taitaja. Hänen päähenkilönsä ovat Venäjän provinssien käsityöläisiä, kauppiaita, talonpoikaisväestöä ja papistoa. Sukutaustansa ja nuoruutensa työkokemuksen ansiosta Leskov tunsi hyvin Venäjän eri yhteiskuntaluokkien ja kansallisuuksien sekä erityisesti maaseudun ja pikkukaupunkien elämää ja tapoja. Saltykoviin verrattuna hänen satiirinsa on pehmeämpää eikä hän maailmankatsomukseltaan edustanut avoimesti yhteiskuntakriittistä radikalismia.

Leskovin ajoittaiset julkaisuhankaluudet aikalaislehdistössä kertovat venäläisen kirjallisuuselämän polarisoitumisesta 1860-1880 -luvuilla. Leskov muutti vuonna 1861 Kiovasta Pietariin ja ryhtyi lehtimiehen uralle. Jo seuraavana kesänä 1862 hän joutui keskelle kiivasta kirjallisuuspoliittista taistelua kirjoittamalla artikkelin Severnaja Ptšela (ven. Северная пчела, Pohjolan mehiläinen) -nimiseen lehteen Pietarin tuhopoltoista ja niiden yhteyksistä vallankumousnuorisoon sekä vaatimalla poliisilta julkista selvitystä. Kumouksellisissa piireissä kirjoitus nähtiin syytöksenä levottomuuksien aiheuttamisesta, ja Leskov joutui radikaalien epäsuosioon. Tästä eteenpäin hän toimi konservatiivilehdissä, osittain välttämättömyyden pakosta, mutta hänen välinsä myös konservatiivilehdistöön rikkoutuivat 1870-luvun puolivälissä.

Vuonna 1863 Leskov alkoi julkaista Ei minnekään -nimistä aikalaisromaania laajalevikkisessä Biblioteka dlja tštenija -lehdessä. Nihilistien vastainen romaani varmisti hänelle lukijakunnan suosion ja radikaalipiirien tuomion. Leskovin kenties tunnetuin kertomus Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth (Ledi Makbet Mtsenkogo uezda, 1865, suom. 1962) siirtää kolmiodraaman pois radikaalinuorison parista ja sijoittaa sen Venäjän maaseudulle vauraaseen kauppiasluokkaan. Teos tunnetaan myös Dmitri Šostakovitšin samannimisenä oopperana.

Kun puolustuskirjoitukset eivät auttaneet, Leskov kosti Venäjän radikaalien solvaukset julkaisemalla vuonna 1864 romaanin Nekuda (Umpikujassa), jossa hän kuvaa Venäjän radikaaleja epäedullisessa valossa. Teos nosti suuttumuksen Leskovia vastaan. Hän pilkkasi nihilistejä vaatimattomassa romaanissa Veitset esiin (1871), mutta seuraavassa teoksessaan Soborjane (Tuomiokirkon alttaripalvelijat, 1872, suom. 1969) hän esiintyy jo neutraalimpana taiteilijana, joka havainnoi taitavasti venäläistä pappiselämää. Vuonna 1878 ilmestynyt sarja Iz melotšei arhierejskoi žižni (Esipaimenen elämän turhuuksia, 1878-1879) saavutti nokkeluutensa ansiosta liberaalien suosiota mutta herätti paheksuntaa pappispiireissä.

Leskov oli vuodesta 1874 virkamiehenä kansanvalistusministeriössä, mutta hänet erotettiin 1883 vapaamielisyytensä vuoksi, ja hänen kirjoituksensa ilmestyivät sittemmin liberaaleissa aikakauskirjoissa. Hän sai vaikutteita Leo Tolstoilta ja kirjoitti elämänsä loppupuolella legendanomaisia kuvauksia kristinuskon alkuajoista. Arvostetuimpia teoksia ovat monet varhaistuotantoon kuuluvat kertomukset, kuten Sinetöity enkeli (Zapetšatlennyi angel, 1873), Lumottu vaeltaja (Otšarovannyi strannik, 1873), Na kraju sveta (Maan äärissä, 1876). Hän on taitava juonen kehittelijä.

Leskov aloitti kirjallisen työnsä melko iäkkäänä. Vuonna 1860 hän alkoi kirjoittaa ajankohtaisista asioista lehtiartikkeleita. Ensimmäiset novellinsa hän kirjoitti vuonna 1862. Leskovin tuotanto on laaja mutta epätasainen. Sen parhaat työt ovat venäläistä elämää kuvaavia novelleja ja pienoiskertomuksia. Niin sanottujen skaz (kerrontatekniikka, joka luo vaikutelman ääneen kerrotusta) -teostensa kertojina hän käytti erilaisia ihmisiä ja pystyi onnistuneesti jäljittelemään venäjän eri murteita ja elämäntapoja, kuten vanhauskoisia ja venäjänsaksalaisia. Hänen tunnetuin teoksensa Lumottu vaeltaja kuvaa ortodoksimunkin elämänvaiheita ja ajatusmaailmaa. Kuvauksissaan Leskov ei ota kantaa henkilöidensä toiminnan moraaliin mutta käyttää tehokeinoinaan satiiria ja anekdootteja, kuten esimerkiksi traagisten kohtaloiden koomisissa sivuvivahteissa. Uskonnolliset kysymykset olivat hänelle tärkeitä, ja hän osoittaa tuntevansa tarkasti maan uskonnollisen elämän eri puolet.

Perintö

Vaikka Leskov on jäänyt maineeltaan tunnetumpien aikalaistensa Ivan Turgenevin, Leo Tolstoin ja Fjodor Dostojevskin varjoon, 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa hän oli Venäjän luetuimpia kirjailijoita ja erityisesti älymystön suosiossa. Hänen tuotannollaan oli suuri vaikutus 1900-luvun kirjailijoihin, esimerkiksi Aleksei Remizoviin, Jevgeni Zamjatiniin ja Boris Pilnjakiin. Venäjällä hänen teoksiaan luetaan edelleen paljon.

Suomennetut teokset

• Katerina Izmailova = Katerina Ismailova: libretto. Dmitri Šostakovitš; [libretto: A. Preis ja D. Dmitri Šostakovitš N. Leskovin kertomuksen mukaan]. [Suom. Riitta-Maija Ahonen]. Savonlinnan oopperajuhlat, 1995.
• Kertomuksia Venäjältä. Suom. Leena Sopenlehto & Rauni Kanerva; Kuv.: Per Wadströmer. Erikoispainos. Ex libris: Concert Hall Society, 1971.
• Kertomus jalkaraudoista. Leningrad: Kirja. 1931.
• Kuoleva suku: Protožanov-ruhtinaiden perhekronikka, muistiinmerkinnyt ruhtinatar V. D. P.. Suom. Maija Pellikka, Markku Pintanen & Yrjö Tiura; kuvitus: Mats Månsson ja André Nicolas Suter. [Erikoisp.]. Ex libris, 1974.
• Lumottu vaeltaja. Venäjän kielestä suomentanut Sulo Haltsonen. WSOY, 1945.
• Lumottu vaeltaja: Naurua ja surua. [Suom. ja esipuheen kirj. Lea Pyykkö; Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth, suom. Juhani Konkka. Karisto 1974.
• Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth. Suom. Juhani Konkka. Karisto, 1962.
• Naurua ja surua: Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth. Suom. Lea Pyykkö & Juhani Konkka; kuvitus: Per Wadströmer. Ex libris, 1972 [Erikoisp.]. 1972.
• Tuomiokirkon alttaripalvelijat: kronikka. Suom. Juhani Konkka. Otava, 1969.
• Tuomiokirkon alttaripalvelijat: kronikka. Suom. Juhani Konkka. Uusi laitos. Otava, 1975.
• Valitut kertomukset. Toim. ja suom. Juhani Konkka, WSOY, 1966. (Sis. kertomuksen Vasuri nimellä Oikontoikko.)
• Vasuri: tarina tuulalaisesta kierosilmä vasurista ja teräskirpusta. Suom. Lyyli Grönlund, taiteilija: Irina Kart. Karjala, 1981. (1. p. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, 1957).
• Vasuri: kertomus tulalaisesta kierosilmästä vasurista ja teräksisestä kirpusta. Suomentanut Vappu Orlov, 2004. ISBN 952-91-7110-2

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikolai Leskov Wikimedia Commonsissa