Wikipedia

Martin Van Buren

Yhdysvaltain 8. presidentti

Martin Van Buren (5. joulukuuta 1782 Kinderhook, New York – 24. heinäkuuta 1862 Kinderhook, New York) oli Yhdysvaltain kahdeksas presidentti vuosina 1837–1841. Ennen presidenttikauttaan Van Buren toimi vähän aikaa New Yorkin osavaltion kuvernöörinä, senaattorina ja varapresidenttinä. Hänen presidenttikaudellaan Yhdysvallat kärsi maan historian pahimmasta finanssikriisistä sekä intiaaneja vastaan käydystä toisesta seminolisodasta.

Martin Van Buren
Yhdysvaltain 8. presidentti[1]
1837–1841[1]
Varapresidentti Richard Mentor Johnson[1]
Edeltäjä Andrew Jackson[1]
Seuraaja William Henry Harrison[1]
Yhdysvaltain 8. varapresidentti
4. maaliskuuta 1833 – 4. maaliskuuta 1837
Presidentti Andrew Jackson
Edeltäjä John C. Calhoun
Seuraaja Richard Mentor Johnson
New Yorkin 9. kuvernööri
1. tammikuuta 1829 – 12. maaliskuuta 1829
Varakuvernööri Enos T. Throop
Edeltäjä Nathaniel Pitcher
Seuraaja Enos T. Throop
Henkilötiedot
Syntynyt5. joulukuuta 1782[1]
Kinderhook, New York[1]
Kuollut24. heinäkuuta 1862 (79 vuotta)[1]
Kinderhook, New York[1]
Ammatti lakimies[1]
Puoliso Hannah Hoes Van
Buren[1]
Tiedot
Puolue Demokraatit
Uskonto Hollannin reformoitu kirkko[1]
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Elämä

muokkaa

Nuoruus

muokkaa

Martin Van Buren syntyi 5. joulukuuta 1782 Kinderhookissa, New Yorkin osavaltiossa. Hänen vanhempansa olivat hollantilaista syntyperää, hänen isänsä, Abraham Van Buren, toimi Kinderhookissa ravintolanpitäjänä ja maanviljelijänä. Perheeseen kuului kuusi lasta, joista kolme oli Abrahamin vaimon Marian edellisestä avioliitosta. Vaikka Van Burenit eivät olleet varakkaita, heillä oli kuusi orjaa.[2][1][3]

Martin Van Buren sai perusopetuksensa kotikylänsä pienessä koulussa[4]. Van Buren ei mennyt lainkaan collegeen, mutta vuonna 1796 hän pääsi isänsä suhteiden ansiosta lakimiehen oppipojaksi. Van Buren sai vuonna 1803 oikeuden toimia lakimiehenä New Yorkin osavaltiossa ja hän avasi oman asianajotoimistonsa. Neljä vuotta myöhemmin hän meni naimisiin serkkunsa Hannah Hoesin kanssa. Pari asettui asumaan pieneen Hudsonin kylään noin 15 kilometrin päähän Kinderhookista, jossa Van Buren jatkoi opintoja. Pari sai yhteensä neljä lasta. Hannah Hoes kuitenkin kuoli jo vuonna 1819 tuberkuloosiin, eikä Van Buren mennyt koskaan uusiin naimisiin.[3]

Ura poliitikkona

muokkaa

Nuorena Van Buren kannatti Yhdysvaltain kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin näkemyksiä siitä, että osavaltioille tulisi antaa laaja itsemääräämisoikeus. Van Buren oli saanut kerättyä tarpeeksi rahaa lakimiesurallaan asettuakseen vuonna 1812 ehdolle New Yorkin osavaltion senaattiin. Hän voittikin vaalit saaden noin puoli prosenttia enemmän ääniä kuin federalistien vastaehdokas. Senaatissa van Buren onnistui muodostamaan Bucktails -nimisen ryhmän, joka vastusti federalisteja sekä New Yorkin silloista kuvernööriä DeWitt Clintonia. Van Buren toimi senaattorina kaksi kautta vuoteen 1820 asti. Vuonna 1815 hänet valittiin osavaltion korkeaan attorney general -virkaan, jossa hän toimi kahden kauden ajan vuoteen 1819 saakka.[3]

Vuonna 1821 hän asettui ehdolle Yhdysvaltain senaattiin demokraattis-republikaanisen puolueen ehdokkaana. Van Buren voitti vaalit, pääsi senaatin talouskomiteaan ja toimi senaatissa Albany Regency -nimisen vaikutusvaltaisen poliittisen ryhmittymän johtajana. Kun John Quincy Adams voitti Andrew Jacksonin vuoden 1824 vaaleissa, Van Buren alkoi ryhmänsä kanssa tukea Jacksonia. Yhteistyö edisti uuden demokraattisen puolueen syntymistä.[2][3]

Van Buren jätti Yhdysvaltain senaatin vuonna 1828 ja voitti New Yorkin kuvernöörin vaalit. Samana vuonna järjestetyissä presidentinvaaleissa hän tuki uudelleen ehdolle asettunutta Jacksonia yhdessä muiden demokraattien kanssa. Jackson valittiinkin Yhdysvaltain seitsemänneksi presidentiksi, ja kun hän nimitti Van Burenin ulkoministeriksi, tämä jätti virkansa kuvernöörinä muutaman viikon jälkeen. Jacksonin kabinetti kärsi Van Burenin ulkoministerikauden aikaan sisäisistä konflikteista ja kabinetin jäsenet olivat jakautuneet kahteen ryhmittymään, joista toista johti Van Buren ja toista varapresidentti John C. Calhoun. Kabinetin jäsenet olivat niin pahasti riidoissa keskenään, että Jackson ryhtyi lopulta hyödyntämään enemmän epävirallista "keittiökabinettia" (johon Van Buren kuului) kuin todellista kabinettiaan. Keväällä 1831 Van Buren ja John Eaton erosivat kabinetista, jotta Jackson voisi hajottaa lopunkin kabinetin ja täyttää sen kokonaan uudelleen.[3]

Elokuussa 1831 Van Buren nimitettiin Yhdysvaltain suurlähettilääksi Lontooseen, jonne hän matkusti kuukautta myöhemmin. Van Buren vietti kuitenkin Lontoossa vain puoli vuotta, koska tammikuussa 1832 Yhdysvaltain senaatti päätti yhden äänen erolla olla vahvistamatta Van Burenin nimitystä Yhdysvaltain Englannin suurlähettilääksi. Samana vuonna demokraattinen puolue kuitenkin nimitti hänet puolueensa varapresidenttiehdokkaaksi presidentinvaaleihin Andrew Jacksonin pariksi. Jackson voitti vaalit ja Van Burenista tuli näin Yhdysvaltain uusi varapresidentti.[3]

Van Burenin varapresidenttikauden merkittävin kysymys oli kysymys siitä, pitäisikö Yhdysvaltain kansallista pankkia elvyttää vai ei. Pankki oli pahoissa talousvaikeuksissa, mutta kongressi päätti tukea sitä. Sekä presidentti Jackson että Van Buren vastustivat pankin elvytystä. Jackson käytti lopulta veto-oikeuttaan estääkseen pankin elvyttämisen ja heikensi sen asemaa vetämällä liittovaltion rahoja ulos pankista. Jacksonin toiminta aiheutti "pankkisotana" tunnetun poliittisen myrskyn, jossa Jackson ja Van Buren ottivat voimakkaasti yhteen senaattori Henry Clayn ja kansallisen pankin johtajan Nicholas Biddlen kanssa.[3]

Presidenttinä

muokkaa
Van Burenin presidenttikauden ministerit[5]
Virka Henkilö Aika
Ulkoministeri John Forsyth1 1837-41
Valtiovarainministeri Levi Woodbury1 1837-41
Sotaministeri Joel R. Poinsett 1837-41
Oikeusministeri Benjamin F. Butler1 1837-38
Oikeusministeri Felix Grundy 1838-40
Virka Henkilö Aika
Oikeusministeri Henry D. Gilpin 1840-41
Postiministeri Amos Kendall1 1837-40
Postiministeri John M. Niles 1840-41
Laivastoministeri Mahlon Dickerson1 1837-38
Laivastoministeri James K. Paulding 1838-41
1 Nimitettiin virkoihinsa jo Van Burenin edeltäjän Andrew Jacksonin kaudella, mutta he jatkoivat virassaan vielä Van Burenin kauden aikaan.
 
Van Burenia vastustanut Whig-puolue yritti hyötyä talouslamasta syyttämällä siitä Van Burenia ja muita demokraatteja. Whig-puolueen juliste vuodelta 1837.

Jacksonin suostuttelun jälkeen Van Buren asettui demokraattien ehdokkaaksi vuoden 1836 presidentinvaaleihin. Merkittävin vastaehdokas vaaleissa oli Whig-puolueen William Henry Harrison. Whig-puolue asetti vaaleihin ehdolle kuitenkin yhteensä kolme ehdokasta. Strategian tarkoituksena oli viedä Van Burenin äänet koko maasta: Harrisonilla oli vahva kannatus lännessä, Daniel Websterillä Uudessa Englannissa ja Hugh L. Whitella etelässä. Van Buren kuitenkin sai paljon ääniä myös Whig-puolueen ehdokkaiden alueilta ja voitti vaalit ylivoimaisesti: toiseksi jäänyt Harrison sai noin 200 000 ääntä ja 97 valitsijamiesääntä vähemmän kuin Van Buren.[6]

Van Buren nimitti yhtä lukuun ottamatta kaikki Jacksonin kauden ministerit takaisin virkoihinsa. Yhdysvallat ajautui kuitenkin jo Van Burenin kauden alussa finanssikriisiin. Laman taustalla olivat Englannin talouden heikentyneen taloustilanteen heijastuminen englantilaisten pankkien toimintaan Yhdysvalloissa ja yhdysvaltalaisten pankkien liiallinen lainojen myöntäminen ennen lamaa. Lisäksi kriisiä edesauttoi Van Burenin edeltäjän Andrew Jacksonin ajama tiukka rahapolitiikka, jonka aikana muun muassa kiellettiin liittovaltion maiden myyminen paperirahaa vastaan ja maksuvälineinä hyväksyttiin vain kulta ja hopea.[7] Kriisin aikana noin 40 % Yhdysvaltain tuolloisista pankeista kaatui.[8]

Van Buren yritti ratkaista finanssikriisin jatkamalla Andrew Jacksonin tiukkaa rahapolitiikkaa. Van Buren onnistui kovasta vastustuksesta huolimatta ajamaan Yhdysvaltain kongressissa läpi ideansa uudesta riippumattomasta virastosta, joka huolehtisi liittovaltion varojen käyttämisestä. Van Buren uskoi, että riippumattoman viraston perustaminen lopettaisi liittovaltion rahojen myöntämisen huonosti hallinnoiduille osavaltionpankeille ja rauhoittaisi näin taloustilannetta. Riippumattoman viraston perustaminen jakoi Yhdysvaltain kongressissa rankasti mielipiteitä ja jopa monet demokraatit vastustivat sitä.[7]

Van Burenin kaudella ongelmia aiheutti myös kanadalainen separatistiliike, joka vaati itsenäisyyttä Isosta-Britanniasta. Kun yhdysvaltalainen separatisteja tukenut laiva yritti kuljettaa aseita ja tarvikkeita Niagara-joen poikki Kanadaan, briteille lojaalit kanadalaisjoukot valtasivat laivan ja sytyttivät sen tuleen. Yksi Yhdysvaltojen kansalainen sai surmansa, ja kostoksi yhdysvaltalaiset polttivat yhden brittien laivoista. Van Buren ei kuitenkaan halunnut uutta sotaa Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian välille, vaan lähetti kenraali Winfield Scottin neuvottelemaan rauhanomaisesta ratkaisusta. Yhdysvallat ilmoitti olevansa puolueeton Kanadan itsenäisyyskysymyksessä, ja tilanne rauhoittui lopulta itsestään.[9]

Loppuvuodesta 1838 yhdysvaltalaisia siirtolaisia alkoi asettua Mainen ja Kanadan välissä sijaitsevalle maa-alueelle, jonka hallinnasta Iso-Britannia ja Yhdysvallat kiistelivät. Britit alkoivat häätää alueelle siirtyneitä siirtolaisia ja myös vangitsivat osan heistä, minkä vuoksi Van Buren määräsi Yhdysvaltain armeijan alueelle valvomaan tilannetta. Samalla hän kutsui Britannian ministerin Washingtoniin neuvottelemaan tilanteen hoitamisesta rauhallisesti. Maat pääsivät sopuun ja allekirjoittivat vuonna 1842 Webster–Ashburtonin rauhan.[9]

Finanssikriisin ja Ison-Britannian kanssa käytyjen konfliktien lisäksi Yhdysvallat kärsi Van Burenin presidenttikauden aikana myös pitkäksi venyneestä ja kalliiksi tulleesta toisesta seminolisodasta, jota käytiin intiaaneja vastaan Floridassa.[2]

Viimeiset vuodet ja kuolema

muokkaa

Van Buren asettui ehdolle vielä toiselle kaudelle Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vuonna 1840 mutta hävisi Whig-puolueen William Henry Harrisonille. Harrisonin kannattajat pitivät häntä sotasankarina ja antoivat Van Burenille liikanimen Martin Van Ruin (ruin = tuhota). Vaikka Van Buren sai kansanäänestyksessä vain vajaat 150 000 ääntä vähemmän kuin Harrison, hän hävisi valitsijamiesvaaleissa lukemin 234–60.[10][11] Van Buren yritti demokraattien presidenttiehdokkaaksi vielä vuonna 1844 mutta hävisi ehdokkuuden Texasin ja Oregonin Yhdysvaltoihin liittämistä kannattaneelle James K. Polkille. Vuonna 1848 Van Buren perusti yhdessä muiden orjuutta vastustaneiden poliitikkojen kanssa Free Soil -nimisen puolueen, jonka riveissä hän pyrki presidentiksi vielä samana vuonna. Hän sai kuitenkin vain alle 10 % äänistä ja hävisi vaalit Whig-puolueen Zachary Taylorille.[2]

Vaalit hävittyään Van Buren palasi kotitilalleen Kinderhookiin. Hän liittyi takaisin demokraattiseen puolueeseen vuonna 1852, mutta vastusti edelleen voimakkaasti orjuutta. Eläkepäivillään Van Buren kirjoitti omaelämäkerran, joka on myöhemmin antanut arvokasta tietoa tuon ajan politiikasta. Kesällä 1862 Van Buren alkoi kärsiä pahasta astmasta, joka heikensi hänen terveyttään ratkaisevasti. Van Buren kuoli sydämen vajaatoimintaan aamuyöstä 24. heinäkuuta 1862, noin vuosi Yhdysvaltain sisällissodan alkamisen jälkeen.[2][4] Hänet on haudattu Kinderhookin hautausmaalle.[1]

Yksityiselämä

muokkaa
 
Van Burenin vaimo Hannah Hoes.

Martin Van Burenilla oli neljä sisarusta: Derike (1777–1865), Hannah (1780–tuntematon), Lawrence (1786–1868) ja Abraham (1788–1836). Lisäksi hänellä oli äitinsä edellisestä avioliitosta yksi sisarpuoli sekä kaksi velipuolta. Näistä vain yhden, James Isaac Van Alenin (1776–1870), henkilöllisyys on tiedossa. 21. helmikuuta 1807 Van Buren meni naimisiin vuotta nuoremman Hannah Hoesin kanssa. He saivat yhteensä neljä lasta: Abrahamin (1807–1873), Johnin (1810–1866), Martinin (1812–1855) ja Smith Thompsonin (1817–1876).[1][4] Van Burenin ja Hoesin avioliitosta ei tiedetä paljoakaan, sillä Van Buren ei juurikaan puhunut yksityiselämästään. Van Bureniin perehtynyt historiantutkija Donald Cole on kuitenkin arvioinut, että heidän liittonsa oli onnellinen.[12]

Martin Van Buren kuului Hollannin reformoituun kirkkoon.[1] Hän oli Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti, joka oli syntynyt Yhdysvaltain kansalaisena.[2][13]

Van Buren alkoi iän myötä vastustaa yhä enemmän orjatyövoiman lisäämistä Yhdysvalloissa. Tämä oli myös yksi syy siihen, miksi hän vastusti Texasin liittämistä Yhdysvaltoihin: se olisi lisännyt orjuuden sallineiden territorioiden määrää ja samalla lisännyt riskiä joutua sotaan Meksikon kanssa. Van Burenin vastustuksesta huolimatta Texas liitettiin Yhdysvaltoihin muutamaa vuotta myöhemmin. Kuten Van Buren oli ennakoinut, se lisäsi orjuutta kannattaneiden etelävaltioiden määrää ja johti sotaan Yhdysvaltojen ja Meksikon välille.[14][15]

Van Burenin äidinkieli oli hollanti. Englannin kielen hän oppi koulussa Kinderhookissa.[16] Hän on toistaiseksi ainoa Yhdysvaltain presidentti, jonka äidinkieli ei ollut englanti.[13][17]

Perintö

muokkaa
 
Martin Van Burenia esittävä postimerkki julkaistiin vuonna 1938

Vaikka Van Buren onnistuikin pitämään Yhdysvallat poissa sodasta Ison-Britannian kanssa, hän menetti silti poliittisen uskottavuutensa talouskriisin takia. Talouslaman ravistellessa maata Van Burenin diplomaattinen sovittelevuus lähinnä ärsytti Mainessa ja New Yorkissa asuneita, jotka olisivat toivoneet häneltä tiukempaa asennetta.[9]

Van Buren esiintyi ensimmäisen kerran yhdysvaltalaisessa postimerkissä vuonna 1938, kun häntä esittävä kahdeksan sentin postimerkki julkaistiin.[18] Lisäksi Van Burenin mukaan on nimetty kaksi Yhdysvaltain laivaston alusta: 1800-luvulla toiminut kuunari USS Van Buren sekä toisessa maailmansodassa palvellut, Tacoma-luokan samanniminen fregatti.[19]

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Martin Van Buren - The Red Fox (arkistoitu versio) American Heritage. Arkistoitu 12.12.2010. Viitattu 21.1.2011. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f Martin Van Buren History. Viitattu 21.1.2011. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g Martin Van Buren - Life Before the Presidency Millercenter.org. Viitattu 2.3.2011. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Martin Van Buren Theusgov.com. Viitattu 26.2.2011. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  5. ↑ The Van Buren Cabinet u-s-history.com. Viitattu 28.2.2011. (englanniksi)
  6. ↑ Elections of 1836 u-s-history.com. Viitattu 26.2.2011. (englanniksi)
  7. ↑ a b Martin Van Buren: Domestic Affairs Miller Center. Viitattu 11.3.2018. (englanniksi)
  8. ↑ The Financial Panic of 1837 publicbookshelf.com. Viitattu 22.1.2011. (englanniksi)
  9. ↑ a b c Martin Van Buren - Foreign Affairs Millercenter.org. Viitattu 2.3.2011. (englanniksi)
  10. ↑ Election of 1840 u-s-history.com. Viitattu 22.1.2011. (englanniksi)
  11. ↑ President Elect - 1840 Presidentelect.org. Viitattu 22.1.2011. (englanniksi)
  12. ↑ Martin Van Buren - Family Life Millercenter.org. Viitattu 2.3.2011. (englanniksi)
  13. ↑ a b Martin Van Buren | American Presidents C-SPAN. 2023. Viitattu 30.4.2023. (englanniksi)
  14. ↑ Martin Van Buren White House. Viitattu 1.3.2011. (englanniksi)
  15. ↑ Mexican-American War History. Viitattu 1.3.2011. (englanniksi)
  16. ↑ 11 American presidents who mastered second languages Business Insider. Viitattu 30.4.2023. (englanti)
  17. ↑ Martin Van Buren: OK Voice of America. 15.4.2023. Viitattu 30.4.2023. (englanniksi)
  18. ↑ Up 8-cent Van Buren Arago. Smithsonian National Postal Museum. Arkistoitu 10.4.2009. Viitattu 27.2.2011. (englanniksi)
  19. ↑ Dictionary of American Naval Figting Ships (Jälkimmäinen USS Van Buren nimettiin virallisesti Arkansasissa sijaitsevan Van Buren -nimisen kylän mukaan, mutta kylä on nimetty aiemmin Martin Van Burenin mukaan.) History.navy.mil. Viitattu 27.2.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Martin Van Buren.
 
New Yorkin kuvernöörit
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Martin_Van_Buren&oldid=21953671”