Korsu
Korsu on sodassa käytettävä miehistön tai aseiden suojarakennelma, joka on kaivettu osittain tai kokonaan maan alle. Korsu eroaa möysästä (maahan kaivetusta asumuksesta) siten, että korsu rakennetaan nimenomaan suojapaikaksi, ei vain asunnoksi ja että korsu pyritään lisäksi maastouttamaan mahdollisimman hyvin.[2]
Korsu ei ole sama asia kuin bunkkeri, sillä useimmiten korsu rakennetaan kokonaan puusta ja vahvistetaan rautalangalla ja kivillä rakennelman katolla, toisin kuin bunkkeri, joka tehdään raudasta ja betonista. Tosin nykyään puolustusvoimilla on käytössä kokonaan teräsbetonisia elementtikorsuja. Tällaisen elementtikorsun pystyttäminen on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin perinteisen korsun, mutta vaatii painavien elementtien nostamiseen työkoneen. Elementtikorsun leveyttä ja korkeutta on vaikea muuttaa rakennuspaikalla, mutta pituutta voidaan tarpeen mukaan säätää.
Suurin osa Suomen sotien aikaisista korsuista on romahtanut tai tuhottu. Säilyneitä korsuja on eniten Salpalinjan alueella ja sen lähettyvillä. Myös ainakin Kuusamon alueella on vielä ehjiä korsuja. Veteraanit ja reserviläiset ovat rakentaneet joitain uusiakin korsuja esittelytarkoituksiin. Porin Reposaaressakin on ylläpidetty rannikkovartioston korsuja, joihin yleisö pääsee tutustumaan.
Rakentaminen
muokkaaKorsu rakennetaan usein Suomessa esimerkiksi mäkeen siten, että korsuun johtava käytävän suuaukko on mäen törmässä ja itse korsuun johtaa eteiskäytävä. Itse korsurakennelma on kaivettu mäen sisään. Varsinainen korsuhuone rakennetaan usein hirsistä. Korsuhuoneen päällä on moninkertainen ristikkäinen hirsikerros, ja hirsien päällä maata ja isoja kiviä. Korsun katto on maastoutettu havaitsemisen vaikeuttamiseksi. Korsuun johtaa yksi tai useampia ilmanvaihtokanavia ja lämmityslaitteiden poistoputkia. Kanaviin ja putkiin asennetaan korsun katon eli maanpinnan tasoon verkko, jolloin vihollisen putkiin pudottamat räjähdyspanokset räjähtävät korsun katolla haavoittaen katolla mahdollisesti olevia valtauksen yrittäjiä.
Aina ei korsua saa kaivettua luonnostaan hyvään paikkaan, jolloin se voidaan kaivaa tasaiselle maallekin. Tällöin korsuun johtaa alaspäin viettävä tunneli.
Tulikorsuun johtava tunneli vajoaa melko jyrkästi maan alle johdattaen pieneen, noin 1,5–4 neliön kokoiseen huoneeseen. Tulikorsujen seinässä on ampuma-aukkoja. Majoituskorsut ovat huomattavasti suurempia ja tarkoitettu jopa puolijoukkueelle, 20:lle, kuten puolijoukkueteltta tai useammalle henkilölle, miltei tukikohdan joukkueelle.
Suomalaiset korsut
muokkaa
 |
Tämä artikkeli tai sen osa painottuu liikaa joihinkin aiheen osa-alueisiin. Artikkelia tulisi muuttaa tasapainoisemmaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: ensisijaisesti ei kilpailla arkkitehtuurilla vaan suojaudutaan |
Jatkosodan asemasotavaiheen aikana (1941–1943) rintamalle rakennettujen komentokorsujen näyttävyydessä kilpailtiin. Alkujaan rakennusmateriaalina käytettiin pääasiassa puuta, mutta välirauhan aikana ja jatkosodan edetessä korsuja alettiin rakentaa myös betonista. Etulinjassa korsut rakennettiin maan sisään, mutta taaempana asuttiin tavallisilla perustoilla ja vielä kauempana tehdasvalmisteisissa parakeissa. Suurimmat rakennukset ja komentokorsut olivat monesti arkkitehtien käsialaa. Omilla komentopaikoillaan suunnittelusta vastasivat muun muassa Erik Kråkström, Einari Teräsvirta, Bertel Saarnio, Keijo Petäjä, Eero Jokilehto ja Olli Saijonmaa. Piirustuksia on säilynyt vain vähän, sillä rakennuslupia ei tarvittu ja suunnitelmat muuttuivat toteutusvaiheessa.[3]
Sodan aikana maanläheinen arkkitehtuurisuuntaus voimistui, kun suunnittelijat muuttivat rintamalle kaupunkiasunnoistaan. Vaikka korsut eivät edustaneet varsinaisesti mitään tyyliä, ne olivat ”orgaanista arkkitehtuuria puhtaimmillaan”. Rakennukset maastoutettiin mahdollisimman hyvin ja ne tehtiin paikan päällä saatavista materiaaleista, puusta, kivestä ja turpeesta. Asemasotavaiheessa korsujen koristeluun käytettiin paljon aikaa ja pihoja hoidettiin hyvin. Maaterassien kuorimattomat tukirakenteen muotoiltiin kaareviksi ja asuntoja koristeltiin päre- ja tuohinpunoksilla sekä tikutuksilla. Maalin puutteessa ovia ja ikkunoita poltettiin puhalluslampuilla.[4]
Korsujen arkkitehtuurin piirteet siirtyivät siviilikäyttöönkin. Arkkitehdit alkoivat piirtää maastoon sopeutuvia tai kätkeytyviä rakennuksia: Viljo Revell suunnitteli maisemaan sulautuvan Liperin Sotainvalidien veljesliiton ammattioppilaitoksen ja Ragnar Ypyä Viipurin siunauskappelin ja ruumishuoneen.[4]
Kuvagalleria
muokkaa-
Korsun rakentamista Raatteentiellä vuonna 1941. -
Korsu vuodelta 1942. -
Paukkulinna-niminen korsu vuodelta 1942. -
Etulinjassa sijainnut korsu vuodelta 1942.
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- Standertskjöld, Elina: ”1940-luku”, Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1930–1950, s. 68–72. Hämeenlinna: Rakennustieto Oy, Suomen rakennustaiteen museo, 2008. ISBN 978-951-682-875-9
Viitteet
muokkaa- ↑ Taistelijan talo -museo: näyttelyt
- ↑ Korsulla tarkoitetaan myös heinien, ruumenien ja olkien säilytykseen tarkoitettua riihen osaa, riihen korsua. Osittain kaivettuun hirsisalvokseen rakennettua saunaa voidaan nimittää korsusaunaksi.
- ↑ Standertskjöld 2008, s. 72
- ↑ a b Standertskjöld 2008, s. 68
Kirjallisuutta
muokkaa- Arimo, R.: Korsutekniikka viime sotien aikana. Sotamuseo, 1955, s. 5–22. Helsinki: Sotamuseo. (suomeksi)