Kolikko

Kolikko on pieni, litteä, (usein) kovasta metallista tai muovista lyömällä valmistettu litteä kiekko, jota käytetään pääsääntöisesti maksuvälineenä, käteisenä rahana. Kolikot julkaisee usein jokin virallinen taho, kuten valtio, hallitsija tai hallitus. Lyöjätahon tunnukset esiintyvät kolikossa sen tunnuspuolella. Arvopuolella kerrotaan kolikon nimellisarvo. Kolikko on nykyisistä maksuvälineistä vanhin.^lähde?

Kolikot ovat usein metallia tai metalliseosta, joskus myös synteettistä materiaalia. Ne ovat muodoltaan usein pyöreitä. Kolikot jotka on tehty arvokkaista metalleista kutsutaan Bullion-kolikoiksi. Muita kolikoita käytetään rahana, jokapäiväisissä maksutapahtumissa, setelirahojen joukossa.^lähde?

Arvo

Viiden miljoonan saksan markan kolikko (Weimarin tasavalta, 1923). Huolimatta korkeasta nimellisarvosta kolikon rahallinen arvo pieneni muutaman sentin murto-osaksi vuoden 1923 lopussa, huomattavasti vähäisemmäksi kuin kolikon metallin arvo.

Valuutta

Kolikkoja voidaan käyttää fiat-rahana.^lähde?

Keräilykappaleena

Kolikon arvo keräilijälle määräytyy useimmiten sen kunnosta, historiallisesta merkittävyydestä, harvinaisuudesta, laadusta, muotoilun kauneudesta ja yleisestä keräilijöiden haluttavuudesta.^lähde?

Käyttörahana

Yhdysvaltain yhden sentin kolikko on elinkaareltaan pitkäikäinen. Se lyötiin ensi kerran 1909 Abraham Lincolnin satavuotisjuhlavuonna kuparista. Nykyään sen koostumus on pääosin sinkkiä^[1].

Rahankäsittelyn helpottamiseksi kolikkoina lyödään yleensä sellaiset nimellisarvot, joiden käyttö on suurinta ja joiden painaminen seteleinä olisi epätaloudellista nopeasta kierrosta johtuvan kulumisen aiheuttaman uusimistarpeen vuoksi. Poikkeuksia tästä ovat erilaiset juhlarahat, jotka voivat olla suuriarvoisiakin.^lähde?

Inflaation vuoksi pienimpiä kolikoita on usein poistettu käytöstä ja pienimpiä seteleitä alettu lyödä kolikoina. Esimerkiksi yhden ja kahden sentin eurokolikoista on haluttu luopua monissa euromaissa. Suomessa niitä ei alun perinkään otettu käyttöön. Toisinaan kolikon lyöntikustannukset saattavat ajan myötä ylittää reaaliarvon, kuten kävi alun perin täyskupariselle Yhdysvaltain yhden sentin metallirahalle. Tällöin nimellisarvosta joko luovutaan tai kolikkoa aletaan lyödä halvemmasta materiaalista. Suomen hopeamarkalle kävi samoin kuin Yhdysvaltain yhden sentin kolikolle.^lähde?

Leimakiilto tarkoittaa sitä kiiltoa, joka syntyy metallirahaa lyötäessä kolikon tasaisiin pintoihin. Kiilto katoaa kolikon kiertäessä, minkä vuoksi keräilijät haluavat usein rahat leimakiiltoisina.^[2]

Etymologia

Kolikko on onomatopoeettinen sana, se kuvailee metallirahan kolinaa. Kolikon etu- eli tunnuspuolta sanotaan kruunaksi ja tausta- eli arvopuolta klaavaksi. Kruuna-nimitys juontaa juurensa siitä, että kolikon etupuolelle lyötiin kuninkaan tai vain hänen kruununsa kuva.^[3]

Muuta käyttöä

Kolikoita voi myös käyttää erilaisten temppujen yhteydessä,^[4] tai arvottaessa jotakin voi heittää kruunaa ja klaavaa.^[5]

Lähteet

↑ United States Department of the Treasury: History of the Lincoln Cent, haettu 23.3.2009"In 1982, the coin's composition changed again to copper-plated zinc. These coins, which are still being produced today, contain 97.6 percent zinc and 2.4 percent copper."
↑ Suomalainen tietosanakirja, Weilin+Göös 1989–1993, ISBN 951-35-4644-6, hakusana leimakiilto.
↑ Erkki Itkonen (toim.): Suomen sanojen alkuperä A–K. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992. ISBN 951-717-692-9
↑ Mieleni minun tekevi Yrjö Karilas s.48–54.
↑ "kruunu ja klaava", Facta 2001 osa 9 palsta 195

Aiheesta muualla

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kolikko Wikimedia Commonsissa

Laki metallirahasta (216/1998) Finlex. Viitattu 18.10.2010.

[1] United States Department of the Treasury: History of the Lincoln Cent, haettu 23.3.2009"In 1982, the coin's composition changed again to copper-plated zinc. These coins, which are still being produced today, contain 97.6 percent zinc and 2.4 percent copper."

[2] Suomalainen tietosanakirja, Weilin+Göös 1989–1993, ISBN 951-35-4644-6, hakusana leimakiilto.

[3] Erkki Itkonen (toim.): Suomen sanojen alkuperä A–K. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992. ISBN 951-717-692-9

[4] Mieleni minun tekevi Yrjö Karilas s.48–54.

[5] "kruunu ja klaava", Facta 2001 osa 9 palsta 195

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]