Elektroninen musiikki

Elektroniseksi musiikiksi tai konemusiikiksi kutsutaan musiikkia, joka on tuotettu sähkökäyttöisin välinein ja laittein. Tällaisia välineitä ovat esimerkiksi syntetisaattorit, samplerit, rumpukoneet ja tietokone.

Ensimmäiset elektroniset musiikkiteokset toteutettiin 1940–50-luvuilla, ja 1960-luvun loppupuolelta alkaen elektroninen äänimaailma tuli osaksi populaarimusiikkia. 1990-luvulla tietokoneiden, niiden oheislaitteiden sekä ohjelmien kehittyessä ja halventuessa kuka tahansa pystyi helposti tuottamaan omaa musiikkia omalla tietokoneellaan. Vielä 1980-luvulla elektronista musiikkia tuotettiin lähinnä erikseen tätä tarkoitusta varten tehdyillä laitteilla. Nykyään huomattava osa kaikesta populaarimusiikista on elektronista musiikkia, eikä sitä enää tyypillisesti kutsuta erikseen ”elektroniseksi musiikiksi”.

Historia

Alexandra Stepanoff soittaa thereminiä vuonna 1930.

Ensimmäinen laite, jolla on tuotettu elektronista musiikkia, tai lähinnä ääniä, on Telharmonium. Laitteen rakensi Thaddeus Cahill vuonna 1897, ja se painoi noin seitsemän tonnia. Saksalainen Friedrich Trautwein rakensi Trautoniumin noin vuonna 1930.Theremin on elektroninen soitin, jonka kehitti venäläinen Léon Theremin vuonna 1919 vahingossa yrittäessään rakentaa radiota. Theremin on yksi harvoista soittimista, joita soitetaan ilman fyysistä kosketusta.

1950-luvulta lähtien elektronisella musiikilla on ollut suuri merkitys taidemusiikin keskuudessa. Varhainen elektroninen musiikki oli klassisesti koulutettujen säveltäjien luomaa nauhamusiikkia tai syntyi yliopistojen äänilaboratorioiden laitteiden avulla. Musiikki oli tyypillisesti kokeellista ja monimutkaista ja pyrki tietoisesti olemaan ”organisoitua ääntä” Edgar Varèsen tarkoittamassa mielessä eikä näin ollen kuulostanut monista ”oikealta musiikilta”. Elektronimusiikin edelläkävijöitä olivat esimerkiksi Edgard Varèse, Pierre Schaeffer, Pierre Boulez, Karlheinz Stockhausen, György Ligeti, Iánnis Xenákis ja Luc Ferrari.

Morton Subotnickin vuonna 1967 julkaistu, Don Buchlan suunnittelemalle modulaarisyntetisaattorille sävelletty Silver Apples of The Moon on aikakauden tunnetuin äänilevy. Tätä varhaisesta Varèsesta ja konkreettisesta musiikista (ransk. musique concrète) juontuvaa suuntausta kutsutaan nykyään usein akusmaattiseksi musiikiksi. Tunnettuja akusmaattiseen musiikkiin erikoistuneita säveltäjiä ovat muun muassa Jean-Claude Risset, Bernard Parmegiani, John Chowning, Curtis Roads ja Francis Dhomont. Subotnickin Silver Apples on Wendy Carlosin samoihin aikoihin tehdyn levyn ohella ensimmäinen varsinaisen syntetisaattorimusiikin levytys. Elektronisen (kokeellisen) populaarimusiikin tärkeä pioneeri oli yhdysvaltalainen Raymond Scott, jonka vuonna 1962 julkaistut Soothing Sounds for Baby vol. 1 ja vol.2 katsotaan nykyään usein ambient-musiikin pioneeriteoksiksi. Suomessa varhaisen elektronisen musiikin pioneereja olivat ainakin Erkki Kurenniemi ja Jukka Ruohomäki.

Wendy Carlosin vuonna 1968 julkaisema Switched-on Bach oli ensimmäinen kokonaan elektronisesti toteutettu äänilevy, joka toi syntetisaattoreilla tehdyn musiikin ihmisten koteihin. Levytys osoitti elektronisten laitteiden mahdollisuudet myös muodoltaan perinteisen musiikin teossa. Levyllä oli käytetty Moog-syntetisaattoria, joka oli kuuluisin varhaisista syntetisaattoreista. Moog oli muiden varhaisten syntetisaattoreiden tapaan yksiääninen. Sitä ohjattiin koskettimistolla, mikä ei ollut itsestäänselvyys 1960-luvun syntetisaattoreissa. Moogin koskettimisto oli tosin niin kankea, että Carlosin levyn nopeat kohdat oli pakko nauhoittaa ensin hidastettuna. Carloksen perässä seurasi japanilainen Isao Tomita, aloittaen vuoden 1974 levyllään Snowflakes are Dancing, joka sisälsi sovituksia Claude Debussyn musiikista.

Tekniikan kehittyessä syntetisaattoreista tuli halvempia ja siirreltäviä, ja 1970-luvun kuluessa jotkut pop-musiikin yhtyeetkin käyttivät niitä musiikissaan. Proge-yhtye Emerson, Lake & Palmer oli ensimmäisiä syntetisaattoreita käyttäneitä yhtyeitä populaarimusiikissa. Pian myös kokeellisempaa jazzia tehneet artistit kuten Weather Report, Herbie Hancock, Chick Corea ja Jan Hammer alkoivat käyttää syntetisaattoreita. Elektronisia instrumentteja hyödyntävää pop-musiikkia teki kuitenkin jo ennen kaupallisia syntetisaattoreita ainakin yhdysvaltalainen oskillaattoreita käyttänyt Silver Apples -yhtye, joka julkaisi vuonna 1968 samannimisen albumin.

Analogisia syntetisaattoreita ja rumpukoneita käyttäneet Kraftwerk, Brian Eno, Vangelis, Jean-Michel Jarre ja Tangerine Dream tekivät elektronisen populaarimusiikin tunnetuksi 1970-luvun kuluessa. Myös elokuva-ala aloitti elektronisen musiikin laajamittaisen käytön – esimerkkinä 1971 ilmestynyt Kellopeliappelsiini, jossa oli Moogilla tehty soundtrack, sekä tieteiselokuvat Alien – kahdeksas matkustaja (1979) ja Blade Runner (1982), jotka luottivat tunnelman luomiseen elektronisen musiikin ja elektronisesti luotujen äänitehosteiden avulla.

1970-luvulta alkaen alkoi syntyä myös tietokonemusiikkia, aluksi lähinnä kokeellista akusmaattista musiikkia akateemisten tekijöiden toimesta. Esimerkiksi John Chowning, yhdysvaltalainen säveltäjä, keksijä ja tiedemies, joka työskenteli Standfordin yliopistossa ja myöhemmin myös IRCAMissa Pariisissa. IRCAM myös tilasi Chowningilta hänen luultavasti tunnetuimman sävellyksensä Stria (1977), jossa hyödynnettiin digitaalista FM-synteesiä ja perustui kultaiselle leikkaukselle. Muita säveltäjiä olivat esimerkiksi Jean-Claude Risset ja Paul Lansky. John Chowning tunnetaan myös siitä, että hän kehitti FM-synteesin algoritmin vuonna 1967.

Yamaha DX7 -syntetisaattori 1980-luvulta.

Ensimmäinen FM-synteesin algoritmia digitaalisesti soveltanut kaupallinen laite oli Synclavier I vuodelta 1977. Tuotteen seuraavasta mallista, vuonna 1980 julkaistusta Synclavier II:sta tuli nopeasti yksi suosituimpia digitaalisyntetisaattoreita. Yamahalta ilmestyi GS1 vuonna 1981, ja vuonna 1983 kuuluisa ja kaupallisesti menestynyt DX7.

Ensimmäiset kaupalliset digitaalisyntetisaattorit toivat elektroniset soittimet entistä useampien ulottuville. Samaan aikaan tuotiin markkinoille myös ensimmäiset edulliset rumpukoneet. Kokonaan tai suurimmaksi osaksi syntetisaattoreilla ja samplereilla tuotettu musiikki vakiintui osaksi popmusiikkia 1970-luvun lopulta alkaen. 1980-luvun alussa ”synapopista” oli jo tullut oma musiikinlajinsa. Synthpopin tunnetuimpia edustajia 1980-luvun alussa olivat esimerkiksi Human League, Depeche Mode ja Orchestral Manoeuvres in the Dark.

Varhaiset samplerit, kuten syntetisaattoritkin, olivat kookkaita ja kalliita. Esimerkiksi Fairlight ja New England Digital myivät laitteita, joiden hinta saattoi nousta jopa 100 000 dollariin. 1980-luvun keskivaiheilla tämä kuitenkin muuttui halvempien samplerien kehityksen vuoksi. Sampleri oli erityisen tärkeä rap-musiikille, jonka taustat toteutettiin yleensä vain kyseistä laitetta hyödyntäen.

Uusien musiikkilaitteiden luontainen kyky luoda sattumanvaraista, riitasointuista ja sähköistä kohinaa johti myös tyylilajiin, jota kutsutaan industrial-musiikiksi. Eräät artistit, kuten Nine Inch Nails ja KMFDM, omaksuivat konkreettisen musiikin kokeilunhalun. Toiset taas yhdistivät industrial-tyyliä pop-musiikkiin, luoden Electronic Body Musicin (EBM). Tämän suuntauksen pioneereja oli muun muassa belgialainen Front 242.

1980-luvun lopulla Detroitissa syntyi minimalistinen tekno-musiikkisuuntaus ja Chicagossa house ja acid house, jotka levisivät myös Isoon-Britanniaan. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa muodostui aluksi underground-henkinen rave-kulttuuri. Uudesta elektronisesta tanssimusiikista tuli suosittua yökerhojen musiikkia. Musiikin tekijät eivät välttämättä itse esittäneet musiikkiaan lainkaan, vaan tämän tekivät DJ:t, jollaisina myös monet musiikin tekijät itse työskentelivät. Elektronisen säveltämisen avulla on mahdollista luoda nopeampia ja tarkempia rytmejä kuin tavanomaisilla lyömäsoittimilla. Elektroninen tanssimusiikki sisältää monesti elektronisesti muokattuja äänisampleja tavanomaisista soittimista ja lauluäänistä.

Laitteiston halpeneminen ja ennen kaikkea tietokoneohjelmistojen tai koneiden laskentakapasiteetin kehitys johti siihen, että 2000-luvulla huomattava osa populaarimusiikista tehdään elektronisesti, eikä elektronista musiikkia enää erotella samalla tavalla ”oikeilla soittimilla” soitetusta musiikista kuin aiemmin. Esittävän muusikon ainoana instrumenttina saattaa olla kannettava tietokone. Esimerkki niin sanotusta laptop-artistista on Holly Herndon.

Historia Suomessa

Tunnetuimpia suomalaisia elektronisen musiikin uranuurtajia ovat säveltäjä Osmo Lindeman ja äänituotannon pioneeri Erkki Kurenniemi, joka perusti Helsingin yliopistoon elektronisen musiikin studion. 1950–1960-luvulla myös Henrik Otto Donner, M. A. Numminen, Erkki Salmenhaara, Bengt Johansson ja Kari Rydman tekivät kokeiluja nauhureilla, mikrofoneilla ja itse valmistetuilla sähkökoneilla.

Elektronisen musiikin suuntauksia

Akusmaattinen musiikki, elektroakustinen musiikki ja muu elektroninen taidemusiikki
Ambient ja new age
Elektroninen popmusiikki, syntikkapop
Elektroninen tanssimusiikki
Kokeellinen elektroninen populaarimusiikki kuten industrial, noise, glitch, IDM

Elektronisen tanssimusiikin tyylilajeja

DJ Tiesto vuonna 2010.

Kirjallisuutta

Suomeksi

Kuljuntausta, Petri: ON/OFF: Eetteriäänistä sähkömusiikkiin. Helsinki: Like, 2002.
Kuljuntausta, Petri: Äänen eXtreme. Helsinki: Like, 2006.
Lindeman, Osmo: Elektroninen musiikki. 1980.

Englanniksi

Bidder, Sean: Pump up the Volume. A History of House. 2001.
Bussman, Jane: Once in a Lifetime. The Crazy Days of Acid House and Afterwards. 1998.
Colin, Matthew: Altered State. The Story of Ecstasy Culture and Acid House. 1997.
Eshun, Kodwo: More Brilliant Than the Sun. Adventures in Sonic Fiction. 1998.
Heikinheimo, Seppo: The Electronic Music of Karlheinz Stockhausen. Studies on the Esthetical and Formal Problems of Its First Phase. (Translated by Brad Absetz. Väitöskirja. Helsingin yliopisto) Helsinki: Suomen Musiikkitieteellinen Seura, 1972. ISSN 0587-2448
James, Martin: State of Bass. Jungle – The Story So Far. 1997.
Kempster, Chris (toim.): History of House. 1996.
Kuljuntausta, Petri: First Wave. Helsinki: Like, 2008.
Prendergast, Mark: The Ambient Century. From Mahler to Trance – The Evolution of Sound in the Electronic Age. 2000.
Reynolds, Simon: Energy Flash. A Journey Through Rave Music and Dance Culture. 1998.
Sicko, Dan: Techno Rebels. The Renegades of Electronic Funk. 1999.
Toop, David: Ocean of Sound. Aether Talk, Ambient Sound and Imaginary Worlds. 1996.

Saksaksi

Drees, Stefan (toim.): 40 Jahre elektroakustische Musik am Folkwang. Festschrift für Dirk Reith. Hildesheim: Georg Olms Verlag, 2012. ISBN 978-3-487-14789-5
Schenk, Stefan: Das Siemens-Studio für elektronische Musik. Geschichte, Technik und kompositorische Avatgarde um 1960. Tutzing: Hans Schneider, 2014. ISBN 978-3-86296-064-4

Aiheesta muualla

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Elektroninen musiikki Wikimedia Commonsissa

Ishkur's guide to electronic music (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
Konemusa.com (Arkistoitu – Internet Archive) Suomalainen elektronisen musiikin sivusto.
Musiikintekija.com (Arkistoitu – Internet Archive)–Suomalainen elektronisen musiikin tuotantoon keskittynyt sivusto. (Arkistoitu – Internet Archive)