E-koodi

eurooppalainen merkintätapa lisäaineille

E-koodi on eurooppalainen (numeron edessä E-kirjain, joka tarkoittaa Eurooppaa) merkintätapa sellaisille lisäaineille, jotka viranomaiset ovat katsoneet Euroopan unionin alueella hyväksyttäviksi elintarvikkeiden lisäaineiksi. EU:ssa lisäaineiden turvallisuutta valvoo Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen EFSA. EFSAn tutkimusten perusteella lisäaineille määritetään aineen suurin hyväksyttävä päiväsaanti eli ns. ADI-arvo.[1][2] Suomessa elintarvikkeiden turvallisuutta tutkii ja valvoo Ruokavirasto.[3]

Joskus E-koodilla luokitellut lisäaineet ovat osoittautuneet terveydelle haitallisiksi ja ne ovat päätyneet käyttökieltoon tai niiden käyttöä on rajoitettu. Kielletyksi on päätynyt esimerkiksi atsoväri E128 eli punainen 2G[4][5] ja käyttörajoituksien piiriin keltainen väriaine E110 eli paraoranssi.[6]

E-koodilla luokitelluista lisäaineisiin kuuluu myös terveydelle välttämättömien ravintoaineiden lähteitä synteettisessä muodossa, esimerkkinä C-vitamiini eli askorbiinihappo, E300, ja A-vitamiinilähde beetakaroteeni, E160a.

Lisäaineiden ryhmät

muokkaa

E-koodien eri numerovälit tarkoittavat seuraavia käyttötarkoituksen perusteella muodostettuja aineryhmiä:

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. Heinonen, Marina: Ruoan lisäaineet ja terveellisyys. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, 2014, 130. vsk, nro 7, s. 683–688. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 28.10.2023.
  2. Elintarvikkeiden lisäaineet Ruokavirasto. 5.9.2023. Viitattu 28.10.2023.
  3. Elintarviketurvallisuus Kuluttajaliitto. Viitattu 28.10.2023.
  4. Usein kysyttyä elintarvikkeiden lisäaineista 5.9.2023. Ruokavirasto. Viitattu 28.10.2023.
  5. Komission asetus (EY) N:o 884/2007, annettu 26 päivänä heinäkuuta 2007, kiireellisistä toimenpiteistä elintarvikeväriaineen E 128 Punainen 2G käytön keskeyttämiseksi. Euroopan unionin virallinen lehti. 27.7.2007. Arkistoitu 3.2.2014. Viitattu 28.10.2023.
  6. Lisäaineopas : Eviran julkaisuja 4/2009, s. 12 ja 17. Helsinki: Elintarviketurvallisuusvirasto Evira, 7.5.2009. ISBN 978-952-225-034-6 Arkistoitu 15.12.2011 (viitattu 28.10.2023).

Aiheesta muualla

muokkaa