Abjektio

Abjektio (engl. abjection) tarkoittaa sananmukaisesti "hylättynä olemisen tilaa". Sanaa on tutkittu jälkistrukturalismissa jonain, joka luonnostaan häiritsee konventionaalista identiteettiä ja kulttuurin käsitteitä. Abjektion suositun tulkinnan esittää Julia Kristeva esseessään Pouvoirs de l'horreur (Kauhun voimat, 1980). Abjektio viittaa Julia Kristevan mukaan inhon, kuvotuksen tai kauhun kaltaiseen tunnereaktioon, joka syntyy, kun jokin filosofinen olio (abjekti) uhkaa rikkoa minuuden ja toiseuden (tai subjektin ja objektin) erottavan rajan. Abjekti uhkaa elämää, ja on siksi perusteellisesti poistettava subjektin elinpiiristä.

Kristevan mukaan abjekti vastaa juutalaisuudessa iljetyksissä kuvattavia asioita, kuten seksuaalisia perverssioita, murhaa, ruumista, insestiä ja naisellista vartaloa. Oikeastaan abjekti koskettaa kaikkea, joka liittyy varhaiseen suhteeseen äitiin. Jacques Lacanin mukaan lapsi kokee varhaisessa vaiheessa olevansa yhtä äitinsä kanssa. Subjektin kehitys vaatii osien hahmottamista ja erkaantumista äidistä. Peilivaiheen kautta lapsi ymmärtää olevansa oma kokonaisuutensa, minkä jälkeen lapsi astuu paternaalisen lain piiriin. Paluuta ei enää ole, ja äiti on torjuttava. Kristevan mukaan abjektio syntyy kieltämisen kautta, kun maternaalisuus esiintyy subjektille kiellettävänä sisäisenä uhkana.

Kristeva pitää äärimmäisenä abjektina kuollutta ruumista. Vartalo poistaa normaalisti elääkseen omat jätteensä, kuten ulosteen ja virtsan. Kuollut ruumis ei ole enää poistaja, vaan siitä on tullut oma jätetuotteensa. Ruumis edustaa vartaloa ilman sielua, ja sitä pidetään täysin abjektina.

Taiteessa

Taten määritelmän mukaan abjektitaide "tutkii teemoja, jotka ylittävät ja uhkaavat käsitystämme puhtaudesta ja soveliaisuudesta viitaten erityisesti vartaloon ja ruumiillisiin toimintoihin."

Abjektitaide sisältää abjektiivisia aiheita, materiaaleja ja sisältöjä. Sanaa ”abjektitaide” käytti Julia Kristeva eseessään Pouvoirs de l’horreur. Essai sur l’abjection (1980). Kristeva toi esiin ”abjektion” perustavanlaatuisena itsen ja ei-itsen välisenä erotuksena. Abjektio määriteltiin reaktiona vastakkainasettelulle sellaisen abjektin kanssa, jonka laukaisee inho tai kammo. Tässä yhteydessä se viittaa hävittämisen prosessin tuotteisiin, raatoihin tai hyönteisiin, joilla ei ole kuitenkaan asemaa objekteina, ja jotka eivät kuulu minään, ja näin subjekti näkee ne uhkana, jonka se hylkää. Sana abjekti juontuu latinankielisestä sanasta abicere (heittää pois) ja ranskankielisestä sanasta abject (inhottava).

Abjektitaiteen juuret voi jäljittää 1900-luvun alkuun. Surrealistit tekivät ensimmäiset abjektitaideteokset, jotka tulivat erityisen selvästi esille Hans Bellmerin tuotannossa. Abjektitaide herättää usein uskonnollisia ja poliittisia kiistoja, joista eräs tunnetuimpia on esimerkkejä on Andres Serranon valokuva Piss Christ (1987), jossa krusifiksi on upotettu taiteilijan virtsaan. Sitä pidettiin aikoinaan abjektitaiteen ikonina. Naistaiteilijat ovat tehneet merkittävää abjektitaidetta, erityisesti yhdistettynä feministisiin keskusteluihin ja lisääntyneeseen huomion kiinnittymiseen vartaloon. Valie Exportin teos Aktionshose: Genitalpanik (1969) tematisoi taiteilijan abjektit vartalon osat kuvaamalla itseään pukeutumalla housuihin, joissa ei ole haaroja. 1970-luvun alussa Judy Chicago toi kuukautiset useiden teostensa huomiopisteeksi (Red Flag, 1971 ja Menstruation Bathroom 1972). Muita taiteilijoita, joiden työ yhdistyy tähän lajiin ovat Vito Acconci, Cindy Sherman, Kiki Smith, Carolee Schneemann ja Hannah Wilke.